Asunnoissa ei vallinnut enää miellyttävä lämpö. Jos nyt jo täytyi säästää polttoainetta, kuinka kävisi sitten talvella, kun pakkanen paukkuu? Luottamus tulevaisuuteen oli kadonnut ja luottamus niihin, jotka asioita johtivat.
Perunasato oli ollut huono, sateinen marraskuu oli tuhonnut tämänkin toivon. Ne perunat, jotka eivät olleet mädänneitä jo maasta kaivettaessa, mätänivät kellarissa. Ellei nyt perunoita ollut riittävästi, mitä sitten syötäisiin?!
Minka Dombrowski oli ollut työssä perunoita maasta kaivettaessa. Mielellään ei hän ollut mennyt sellaiseen työhön, mutta huoli jokapäiväisestä leivästä oli saanut hänet tekemään sen. Lapset ahmivat ruokaa kuin nuoret sudet, ja hänenkin ruokahalunsa oli aina suurempi kuin kaapeissa olevat varastot. Nyt olivat lapio ja kuokka jälleen joutilaina. Hän oli tuonut miehensä vanhat työkalut mukanansa uuteen asuntoonsa, ja nyt hän tuli ajatelleeksi, että hän voisi jatkaa Stanislaun työtä. Ratatyöläisen toimi ei ollut huonoimpia, viikkopalkka oli nyt kaksinkertainen, ja jos sitten olisi saatavana jotain syötävää, niin voisi ainakin ostaa sitä. Ja helpompaa se työ oli kuin ampumatarvetehtaassa, ainakin sai raitista ilmaa ja näki vapaan taivaan ja voi katsella, kun junat suhisivat ohitse.
Miehensä kapineitten joukosta löysi hän hänen lakkinsakin. Jos ei hän nyt saanutkaan näytellä asemamiestä, virkalakin sai hän kumminkin! Hän koetti sitä peilin edessä: kun hän lykkäsi sen tuolla tavoin toiselle korvallensa, oli hän yhä vieläkin viehättävän näköinen. Kuva hymyili hänelle peilistä.
Ei ollut riittävästi käsiä kaikkiin töihin, kaikkialla tarvittiin lisävoimia, etenkin rautatieliikenteen palvelukseen. Nuoremmat virkailijat oli kaikki tyyni kutsuttu sotapalvelukseen; niidenkin, jotka vielä puoli vuotta sitten oli katsottu välttämättömän tarpeellisiksi toimessansa, oli täytynyt lähteä, jokainen joka vain voi kantaa pyssyä olallaan ja reppua selässään, korjattiin nyt. Vapautusanomuksia ei enää otettu huomioon. Pari vanhaa ukonrähjää vain oli jäljellä, mutta nekin olivat hitaita ja happamia: pojat sodassa, ehkä kuolleina, haavoittuneina — eikä saanut ruokaakaan kylläksensä!
Kun Minka tarjoutui työhön, kirkastuivat inspehtorin kasvot: siinäpä oli reipas olento! Toisina aikoina olisi hän varmaankin nipistänyt hänen ruskeata poskeansa, nyt nyökkäsi hän vain tyytyväisenä.
Minka määrättiin naisjoukkoon, jota johti eräs entinen vaihdemies. Tämä oli Dombrowskin vanhoja tuttavia, ja hän tiedusteli Minkalta heti hänen miehensä vointia. Voi sentään, alku oli huono! Aivan Minka hätkähti! Eikö tuo nyt ollut inhottavaa? Hän halusi paeta omia ajatuksiansa, ja nyt ne olivat taas hänen kintereillänsä! Pääsisiköhän hän koskaan niiltä rauhaan? Hän nauroi miehen tehdessä kysymyksiään; kyllä, Dombrowski voi oikein hyvin.
Missä hän sitten oli? Niin, kunpa hän sen tietäisi! Eiväthän ne saaneet siitä kirjoittaa, mies-parat! Valheilla hän suoriutui asiasta. Mutta hän oli koko päivän huonolla tuulella: tuliko Dombrowski nyt jälleen hänen tiellensä!
Muutoin olisi kaikki ollut hänen mielensä mukaista. Työllä ei juuri huolinut rasittautua liiaksi. Joka toinen hetki tuli juna. Silloin vihelsi työntarkastaja, jonka piti tarkata merkinantoja. Silloin oli kiiruhdettava toiselle raiteelle. Siellä sitten seistiin, kädet kuokan nojassa ja leuka käsien varassa ja tuijotettiin suu auki ohitse hurisevaan junaan. Olipa siinä jos jotakin: sotamiehiä, tykkejä, hevosia, aseita joka lajia, lentokoneita, astioita, lautoja, kuparia, rautaa, kiskoja, telineitä, perunoita, olkia, heinää — kaikki tyyni matkalla rintamalle; kaalia vielä ja lanttuja. Lantut jäivät kotona oleville. Niitä oppi nyt syömään. Lanttuja, lanttuja ja yhä lanttuja! Perunat eivät riittäneet. Naiset, joiden kanssa Minka työskenteli, valittivat sitä usein. Mutta Minka nauroi: siitä hän vähän välitti, ellei ollut muuta valittamista!
Työläisten joukossa oli pari rajalta tullutta puolalaista tyttöä, jotka sanoivat tulleensa niin kaukaa ansaitaksensa paljon, mutta ettei mikään ihmisvoima olisi saanut heitä tulemaan, jos olisivat tienneet, miten nälissään saisivat olla.