"Sitä ei hän tule tekemään." Gertrud pudisteli surullisesti päätänsä — ah, muori-parka uskoi yhä vielä, että hän oli elossa! Hänet valtasi sääli; kuinka se olikaan mahdollista näin pitkän ajan jälkeen! Helppo oli antaa lupauksia, Gustav ei palaisi. Mutta hän ei raskinut antaa katkeraa vastausta. Vitkastellen, hiljaa hän sanoi: "Ja te toivotte yhä vielä! Minä olen jo luopunut toivosta!"
"Ei — toivoa, toivoa täytyy!" Krügerin muorin kalpeille poskille kohosi puna, hänen himmeä katseensa kirkastui. Rypyt häipyivät, kuin olisi lempeä käsi silittänyt ne pois. "Minä toivon yhä. En lakkaa koskaan toivomasta. Pysykää tekin toivossa!" Hän laski kätensä Gertrudin käsivarrelle. Lohdutellen hän puheli: "Hän palaa kyllä, Gustav-poikaseni, voitte olla aivan levollinen — hän palaa kyllä!" Hän oli korottanut äänensä vakuuttavasti.
Gertrud tuijotti häneen kuin mielipuoleen. Oliko tuo vanha nainen täydessä järjessään? Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa. Mutta sitten alkoi äidin luottamus vaikuttaa häneenkin: hän ponnisteli tuota järjettömyyttä vastaan, voimatta siitä kumminkaan täysin vapautua. Entä jos tuo olisikin totta? Jos hänen äitinsä olikin oikeassa, ja hän eli yhä vielä? Hän kumartui vanhaa naista kohden, hän näytti epäilyksissään hakevan toivoa, tukea toisen järkkymättömästä luottamuksesta. "Jospa vain tietäisin sen varmasti", lausui hän vitkalleen.
Lapsukaisen paino rasitti hänen käsivarttansa, hän laski hänet jälleen alas pöydälle.
"Kuolemata ei pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset poismenivät. Niin on kirjoitettuna", sanoi rouva Krüger juhlallisesti. "Minun Gustavini ei lepää haudassa. Minä en tiedä mistään kuolemasta." Hän laski kätensä lapsen pään päälle: "Hän elää — teitä ja minua varten!"
XVIII.
Ihmisparvi oli kokoontunut raatihuoneen edustalle. Silliä, silliä ne halusivat. Miksi ei pormestari ollut hankkinut silliä tarpeeksi? Kepeillä ja sateenvarjoilla oli siellä huidottu, keskenkasvuiset pojat olivat vihellelleet — miehiä ei siellä ollut mukana kuin muutamia —, naiset olivat kurotelleet ilmaan mitä käsissä sattui olemaan: koppia, puuhkia, torilaukkuja. Oli myöskin kuulunut huutoja, kiroilevia uhkahuutoja, mutta niihin ei oltu yhdytty.
Jumalan kiitos! Hermine von Voigt lausui sen itsekseen, hengähtäen helpotuksesta. Saksan kansa oli sittenkin kansa, joka pysyi uskollisena ja luottavaisena, joskin se hiukan nurisi. Tuo nurina — hyvä Jumala — se oli ymmärrettävissä ja anteeksiannettavaa. Muissa maissa vallitsisi jo täysi raivo!
Kun myymälässä tyytymättömäin joukko oli virrannut häntä kohden, silloin oli hän ensi kerran saanut aavistuksen kansan voimasta. Jos se ärsytettynä joutuisi vimmoihinsa, repisi pystytetyt väliaidat maahan, silloin eivät auttaisi mitkään pyynnöt, ei mitkään käskyt. Entä nuo uljaat soturit? Joka kirjeessä kehui hänen miehensä joukoissa vallitsevaa henkeä. Naisten vain ei pitäisi valitella kirjeissänsä. Se lannisti miesten mieltä ja vei heiltä rohkeuden. Mutta ei käynyt ketään moittiminen siitä, jos hän olikin saanut tarpeekseen sodasta, tästä sodasta.
Yksinäisen naisen mieleen tulvahti raskaita ajatuksia kapinoivasta sotajoukosta. Hänen sydämestänsä kohosi kuin kiihkeä rukous: jospa he vain kaikki, kaikki punnitsisivat, mitä oli kysymyksessä! Mitä merkitsi tälle kansalle Saksanmaa? Maa-aluettako vain, jossa se asui, peltoa, joka oli sitä tähän saakka elättänyt? Eikö se ollut sille kaiken elon lähde, sydämen syvin rakkaus, äiti, jonka pelastamiseksi uskollinen lapsi uhraa henkensä?