Kiihtyneenä hän kohotti kätensä. Hän, joka muutoin oli niin tyyni, tunsi nyt joutuneensa tykkänään tunteittensa valtaan. Taivaasta olisi hän tahtonut kiihkeästi riistää alas jotain: sen, mitä kaikki tarvitsivat. Neuvotonna katsoi hän ympärilleen: ah, jos tämä kurjuus loppuisi, loppuisi! Mutta miten se voisi tapahtua? Sodan ratkaisusta ei ollut tietoakaan. Levottomuus valtasi hänet, järkyttäen hänen mieltänsä: mikä kurjuus, mikä sietämätön onnettomuus, jos ei voitaisikaan kestää loppuun saakka! Jos kourallinen kirkujia — sillä tyytymättömiähän on aina, tulee aina olemaan — saattaisi Saksan kukistumaan. Ei, se veisi häneltä hengen!
Tuo muutoin niin tyyni olento käyskenteli huoneessa edestakaisin, tunteittensa ajamana. Kiihkeästi riehuivat ne hänen povessansa. Mutta voimakkaampana kuin epäilyn ja suuttumuksen, levottomuuden ja nuhteitten pauhu kajahteli siellä säälin vieno ääni. Se kuiskasi hänen korviinsa: 'Oletko nähnyt nuo riutuneet, kalpeat kasvot? Nuo naiset, joiden lapset kärsivät puutetta? Nuo ihmiset, jotka eivät ole oppineet hillitsemään itseänsä, kuten sinä, joista monella ei ole tarpeeksi sivistystä, koulutettua järkeä, voidaksensa arvostella asioita oikein ja niitä ymmärtää? Ne ovat ihmisiä, joiden pyrkimysten päämääränä on saada viettää jokapäiväisistä huolista vapaata elämää, tehdä sunnuntaisin kävelyretkiä, kuolla hyväksi lopuksi omassa vuoteessa!'
Hermine von Voigt säpsähti: eikö kuulunut huutoa? Kyllä, huutoa, voimakkaampaa kuin sodan melske! Yhä äänekkäämmäksi, yhä valtavammaksi se kävi, paisuen rajumyrskyn mylvinäksi: se oli menehtymäisillään olevan maailman hätähuutoa.
Perikato, perikatoko odotti? Toinen ajatus seurasi toista, hän ei voinut vapautua levottomuudestansa. Hän oli rasittunut, hänen korvansa kiihtyneet. Yksin hiljaisessa huoneessakin luuli hän kuulevansa jotakin. Hän meni akkunan luo.
Mutta levollinen oli katu synkän talvitaivaan alla, hiljaa kuin pehmeät untuvat putoilivat lumihiutaleet. Pari vanhaa naista oli lakaisemassa, muutamat lapset tavottelivat kurotetuin käsin hiutaleita. Kaikki näytti niin levolliselta, näytti kehottavan istumaan hiljaa kaikessa rauhassa, vaikkapa nukahtamaankin. Mutta hän ei voinut tyyntyä. Hänen eteensä kuvastuivat nuo kasvot, jotka hän tunsi niin hyvin, jotka näki joka päivä, tietäen: tuolla on mies sodassa — tuolla poika — tuolla viisi alaikäistä lasta — tuolla seitsemän — tuo on siivo ihminen — tuo röyhkeä. Tänään tuntuivat hänestä nuo kasvot vielä kalpeammilta, riutuneemmilta, kurjemmilta kuin muulloin. Eikö hän kuullut itkua?
'Talvi jälleen eikä tietoakaan lopusta, kolmas talvi jo, jonka vietämme pelossa ja levottomuudessa. Jälleen joulu toivottomassa yksinäisyydessä, ilman joulukuusta lapsillemme. Olemme eläneet toivossa päiviä, viikkoja ja kuukausia, olemme itkeneet — päiviä, viikkoja, kuukausia — ja nyt, entä nyt?!'
Hänet valtasi syvä mielenmasennus: voi noita raukkoja, noita raukkoja! Kuka voi heitä auttaa, saattaa heidät unohtamaan huolensa? Kuka voi antaa vaimoille heidän miehensä takaisin, lapsille heidän isänsä? Ah, kuolleet eivät enää herää eloon. Vuotanutta verta ei mikään sade voinut huuhtoa pois. Mutta eivätkö kyyneleet voisi virrata vähemmin katkerina, eikö päivänpaiste voisi kasvattaa kukkasta hävitetyllekin kentälle?
Hän loi hakevan katseen synkälle talvitaivaalle. Jotain suurta, odottamatonta täytyi tapahtua, jotain aavistamatonta — jokin ihme! Silloin, silloin voisi kaikki kääntyä paremmalle tolalle. Rauha maahan ja ihmisille hyvä tahto! Jo oli aika niiden tulla. — — —
Ja kuinka kärsimättömästi saikaan joka päivä odottaa sanomalehteä! Kenraalitar katsoi kelloa: iltalehti ei ollut vielä tullut. Ikäänkuin tuollainen paperipala voisi suoda sitä, mitä mieli halusi! Tosinhan tunsi hetkiseksi helpotusta, lukiessaan että romanialaiset olivat joutuneet tappiolle Argesulin luona ja perääntyivät puolittain paeten, että voittokulkua jatkui ja Sinaia, Bukarest ja Ploesti oli valloitettu. Nuo olivat mieltäylentäviä hetkiä, — mutta hetkiä vain. Sota jatkui, kärsimykset pysyivät ennallaan; vieläpä ne kävivät katkerammiksikin, sillä niitä ei kannettu enää kärsivällisyydellä. Kenellä oli enää kärsivällisyyttä?! Eikö hän itsekin tuntenut kuumeentapaista levottomuutta? Hänen ei käynyt muita soimaaminen.
Kenraalittaren teki mieli lähteä Berliniin. Hänet valtasi halu päästä pois tästä hiljaisuudesta, josta hän muutoin niin piti. Tänään se häntä kammotti, vaivasi, oli hänestä kuin kuolemanhiljaisuutta. Mitään asiaa ei hänellä ollut Berliniin, mutta voisihan hän keksiä jotain, käydä ostoksilla, jotta saisi taas kerrankin kulkea vilkasliikkeisemmillä kaduilla ja olisi pakko tungoksessa tarkata ulkonaisia seikkoja, eikä aina vain omaa sisintä olemustansa. Hän päätti äkkiä lähteä. Hän tunsi kiihkeätä halua unohtaa hetkiseksi tuskalliset ajatuksensa, päästä niistä eroon.