Kun hän nousi junaan, huomasi hän äkkiä joutuneensa samaan osastoon naapurinsa kanssa. Salaneuvoshan se oli? Hän saattoi tuskin tuntea häntä himmeässä valossa. Tuo muutoin niin täsmällinen, siistin siisti herra näytti olevan niin kurjassa asussa. Takki oli kiinni vinossa, kaulaliinan päät riippuivat alhaalla. Hän ei näyttänyt huomaavan kenraalitarta. Hän istui aivan rouvansa vieressä. Tämä oli painautunut vaununnurkkaan, mies katsoi häneen herkeämättä.
Voi nuo ihmisparat, heilläpä oli huolia! Rouva von Voigt tiesi, että heidän poikansa olivat säästyneet kiihkeissä taisteluissa Volhyniassa ja ensi hyökkäyksessä Sommen luona, mutta vanhempi oli sitten Venäjältä joutunut Romaniaan, ja siellä kävi eteneminen niin nopeasti, etteivät vanhemmat varmaankaan voineet hänelle kirjoittaa eikä saada häneltä tietoja. Nuorempi oli kirjoittanut viimeksi 14 päivänä marraskuuta; silloin taisteltiin Pierre-Vast-metsässä — varsin kiihkeästi — kenties oli hän ollut siellä mukana. Toivottavasti olivat he nyt jo saaneet tietoja?! Kenraalitar ei rohjennut sitä tiedustella. Noiden kahden olennossa oli jotain,- joka saattoi hänet levottomaksi — tai riippuiko se ehkä hänen omasta mielialastansa? Hän harkitsi vielä tuota asiaa — tervehtiähän hänen ainakin täytyi — silloin tunsi vanha herra hänet. Salaneuvos tavotti koneellisesti hattuansa, sitten katsoi hän kenraalittareen, niin omituisen synkästi ja hajamielisesti, että häntä vavahdutti paha aavistus.
Rouva ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota. Vanhanaikainen kapottihattu kuten aina hiukan liian edessäpäin sileällä päälaella, tuijotti hän eteensä. Hän istui liikkumatonna. Mutta hän ei pitänyt käsiänsä hiljaa sylissänsä, vaan nyppi yhtä mittaa oikealla kädellä vasemman käden sormia. "Yksi — kaksi — kolme." Mumisten laski salaneuvoksetar. Ja jo taas: "Yksi — kaksi — kolme."
"Jätä tuo, äiti", sanoi mies. Ja sitten seurasi rukoilevasti: "Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kädelle, pitäen nuo levottomat sormet hiljaa.
Kuinka olikaan rouvaparan laita? Hänhän näytti olevan aivan sekaisin.
Salaneuvos kumartui kenraalitarta kohden ja kuiskasi hänelle: "Me olemme saaneet huonoja uutisia tänä aamuna — varmaankin he ovat molemmat kuolleet."
"Jumalan tähden!"
Isä nyökkäsi, hänen kasvonsa värähtelivät. "Kapteeni kirjoitti minulle siitä. Wilhelmimme on ollut kadoksissa aina Pierre-Vast-metsän taisteluista saakka, marraskuun 15 päivästä. Toinen poikani on kaatunut Argesulin luona. Molemmat tiedot tulivat yhtaikaa. Sitä ei Anna kestänyt."
"Yksi — kaksi — kolme", mumisi salaneuvoksetar.
"Kolme poikaa! Vuosi sitten vanhin, nyt kaksi. Anna-parkani!" Surullisesti pudisti vanhus päätänsä.