Rouva von Voigt tarttui hänen käteensä, hän olisi halunnut itkeä ääneen: se oli liikaa! Liikaa! Hän puri huuliansa. Puhua ei hän voinut, hän puristi vain tuota käsi-raukkaa. Niin istuivat he vaieten ja kalpeina vastatusten, kunnes juna saapui Berliniin.
"Minne te aiotte? Voinko auttaa teitä jotenkin?"
"Me menemme sota-akatemiassa olevaan tiedustelutoimistoon. Poikani olivat upseereja — kenties siellä tiedetään jotain tarkempaa. Vaimoni ei tahtonut jäädä yksin kotiin, vaan tahtoi välttämättömästi mukaani. Tule, Anna rakas!" Hän laski kätensä vaimonsa kainaloon. Tämä seisoi aivan kuin avutonna ja tahdotonna. Hän asteli hitaasti ja laahustellen.
Potzdamin torilla oli suuri tungos. He olivat äkkiä joutuneet keskelle yhä kasvavaa, kiihkeätä ihmisjoukkoa. Sanomalehtien myyskentelijät heiluttelivat vielä kosteita lisälehtiänsä: "Keskusvaltojen rauhantarjous!"
Mitä — mitä?! Hermine von Voigt luuli uneksivansa. Mitä huusivatkaan ihmiset: 'Saksan rauhantarjous?'
Ja yltympäri hengityksen salpaava hämmästys, sitten mumina, joka nousuveden tavoin eteni miehestä mieheen, naisesta naiseen. Ja toinen katsoi toiseensa ja nuo äänettömät katseet kysyivät: oliko tuo todellakin totta, eikä ainoastaan hälyytysuutinen? Ei, ei, siinähän se oli luettavana, virallisesti vahvistettuna, selvin sanoin, tiedoksi kaikelle maailmalle: 'Saksa tekee rauhantarjouksen'.
Niinkö huonosti olivat Saksan asiat, että sen täytyi tehdä rauha mihin hintaan tahansa? Taivaan tähden! Kenraalitar tempaisi käheäksi käyneeltä sanomalehden myyskentelijältä lehden kädestä, hänen katseensa kiitivät rivejä pitkin. Hän oli päästänyt salaneuvoksettaren käsivarren, molemmin käsin piteli hän lehteä, joka vapisi ja rapisi, hän ei voinut pitää sitä hiljaa. Hän ei huomannut, että luki aivan ääneen. Ihmiset tunkivat hänen lähellensä. Samana päivänä kello kaksitoista oli Berlinissä, Wienissä, Sofiassa ja Konstantinopolissa jätetty puolueettomain suojelusvaltain edustajille nootti, jätettäväksi sotaakäyville, vastapuolueeseen kuuluville valloille:
'Vakuutettuina valtiollisesta ja taloudellisesta lujuudestaan ja valmiina jatkamaan sotaa, jos siihen yhä edelleen pakotetaan, mutta haluten tehdä lopun verenvuodatuksesta, ehdottavat neljä liittoutunutta valtakuntaa rauhanneuvottelujen alkamista!'
Nukkuiko hän ja uneksi onnellista unta? Hermine von Voigt tarttui otsaansa, kirjaimet alkoivat äkkiä hyppiä hänen silmissänsä, taivas ja maa, avara tori ihmisineen tuntui pyörivän ympäri. Hän tunsi valtavaa mielenjärkytystä ja samalla sanoin kuvaamatonta helpotusta. Tuo ei kuulunut kidutetun, voitontoiveista luopuneen kansan hätähuudolta, se oli voimastaan varman, selvästi ajattelevan kansan itsetietoinen päätös, — kansan, joka vastuksista huolimatta kulki lopullista voittoa kohden.
Tuo oli tullut liian äkkiä. Syvimmästä alakuloisuudesta suurimpaan riemuun — kuka saattoi niin äkkiä tointua?! Hämmennyksissään silmäili Hermine von Voigt noita hyppiviä kirjaimia. Ja toisten kävi kuten hänenkin; ei kuulunut äänekkäitä ilohuutoja, ei kukaan uskaltanut vielä riemuita ääneen. Kuin helpotuksen huokaus vain kävi läpi ihmisjoukon, kuin vapauttava hengenveto.