Mitä sanoisivat kaikki naisparat, nuo sadat, tuhannen tuhannet äidit, puolisot, morsiamet, sisaret, tyttäret? Melkein ylivoimainen toivontunne täytti äkkiä Hermine von Voigtin sydämen. Oliko mahdollista, että tulisi rauha? Oi, silloin palaisi hymyily jälleen ihmisten kasvoille, noille synkille, kyynelten kuluttamille kasvoille!
"Nyt tulee rauha", sanoi joku hänen vieressään lujalla äänellä. Vanha salaneuvos sen oli lausunut. Hän laski käsivartensa tylsästi eteensä tuijottavan vaimonsa hartioille. "Anna, kuuletko? Rakas Anna, keisarimme tekee rauhan!"
"Rauhan", sopersi vaimoparka hänen jälkeensä. Hän oli kuullut ainoastaan sanan äänteet, oivaltamatta sen merkitystä. Mutta sitten, kuin olisi tuo yksi ja ainoa sana antanut hänelle jälleen järjen lahjan, tuli hänen jäykkään katseeseensa eloa. Hän kysyi: "Rauhanko?" ja sitten tulvahtivat kyyneleet esiin hänen silmistänsä. "Poikani, oi poikani!"
Liittäen kätensä ristiin miehensä käsivarren ympärille, kohotti onneton äiti riutuneet kasvonsa kohden taivasta. "Rauha!" toisti hän.