"Ei." Jonkinlaista epävarmuutta tuli tytön katseeseen. "Hän on korpraali."
Silloinhan se oli kaksinkertainen kunnia: tavallinen sotamies ja ensi luokan risti! Ihastus nousi yhä.
Ja ikäänkuin tämän yleisen ihastuksen kantamana leimahteli morsiamen into yhä korkeammalle, hänen mitätön vartalonsa näytti kasvavan, hänen laihat kasvonsa kävivät oikein kauniiksi. Hän oli niin ylpeä sulhasestaan, niin ylenpalttisen onnellinen kaikesta ajan ankeudesta huolimatta.
"Ja millaisia kirjeitä hän kirjoittaa! Niin tavattoman mielenkiintoisia. Kun tulen sentraalista — minä olen telefonityttö — jaksan tuskin odottaa että pääsen niitä lukemaan!"
"Kirjoittaako hän sitten niin usein?"
"Kirjoittaa, hyvin usein!"
"Kyllä teidän sitten kelpaa," huokasi nuori rouva, joka ikävöi tietoja mieheltään Ypernistä.
"Mutta minäkin kirjoitan hänelle joka päivä!"
Häntä miekkoista, joka saattoi niin tehdä! Gertrud tunsi kuin kateutta mielessään. Hän näki tuon mitättömän tytön silmistä pelkkää tyydytystä, pelkkää mielihyvää. Tuo tyttö taisi olla ainoa koko vaunussa, ainoa kaikista näistä odottavista, jota ei odotus ollut masentanut, joka ei ollut käynyt alakuloiseksi eikä katkeraksi.
Kun he astuivat ulos junasta, ojensi Gertrud hänelle kätensä. Nyt kun tyttö ei enää puhunut sulhasesta, oli hän taas kalpea, hiljainen ja mitättömän näköinen kuten aikaisemmin. "Neiti, minä toivotan teille kaikkea hyvää. Te olette sangen onnellinen. Meikäläisen ei ole niin hyvin laita." Gertrudin silmät kostuivat, hän tunsi itsensä tuon onnellisen morsiamen rinnalla vielä hylätymmäksi kuin muulloin, ja kuitenkin tunsi hän vetovoimaa tyttöä kohtaan, aivan kuin tässäkin olisi kärsimyskumppani. Hän ilmoitti nimensä ja asuntonsa. "Jollei siitä ole teille vaivaa, neiti, niin käykäähän joskus minua katsomassa. Minä olen iltaisin kotona kello kahdeksasta asti ja sunnuntaisin koko päivän."