Toinen punastui kainosti, hymyili ja kuiskasi, nyt niin vaatimattomasti: "Mielelläni!" —
Dombrowskin eukko, joka oli Gertrudia vastassa, tunsi tytön ulkonäöltä. "Vai sekö! Se on Dietrichin tytär sikarikaupasta; hän asuu siellä äitinsä luona. Isä oli postissa, kuoli pari vuotta takaperin."
"Hänhän on kihloissa?"
"Sitä en tiedä", sanoi eukko Dombrowski. "Saattaa olla. Vaikka en minä vain häntä ottaisi, jos olisin mies. Semmoista kuikkanaa!" Hän nauroi ja hänen tummat marjasilmänsä kiiluivat. "Neiti kulta, mitäs jos mentäis vielä vähän kävelylle, on niin korea ilta?"
"Minä olen väsynyt." Gertrud haukotteli uupuneena. Hän ei huomannut, kuinka toisen silmät vilkuilivat ympärilleen; hän ajatteli vain lasta, missä tilassa hän sen tapaisi tänään. Eilen illalla se oli niin kovin huutanut, hän oli kuullut huudon jo kauas kadulle, hyvän matkan päähän asunnosta. Ja hän oli juossut, oli syöksynyt eteenpäin.
Nyt aikoi hän taas kiiruhtaa, mutta Dombrowskin eukko piteli häntä hihasta: "Odottakaahan hiukan. Tuolla seisoo hänen ylhäisyytensä, kenraalitar von Voigt, minä käyn siellä pyykillä." Eukko oli oikein ylpeä suhteistaan. "Häntä minun täytyy puhutella. Huomenna minun pitäisi mennä hänen tyttärensä luokse. Sen italialaisen rouvan luokse. Siellä minä pesen ikkunoita."
* * * * *
Kenraali von Voigt'in ainoa tytär oli neljä vuotta sitten mennyt naimisiin italialaisen luutnantin Rossin kanssa. Hän oli tutustunut luutnanttiin matkustellessaan vanhempiensa kanssa Italiassa. Herra von Voigt, joka silloin oli vasta eversti, ei ollut aavistanut mitään pahaa, vaikka he yhä tapasivat matkallaan tuon nuoren upseerin: Venetsiassa, Milanossa, vieläpä Firenzessäkin. Kun italialainen upseeri ei puhunut saksaa, eikä saksalainen upseeri italiaa, täytyi Lilin olla tulkkina, jollei keskusteltu ranskaksi. Nuori mies oli sangen herttainen, hieman veltosta ryhdistään huolimatta aika sorea; saksalaista upseeria huvitti, kun tuo pieni italialainen luutnantti oli niin tarkoin selvillä itävaltalaisten rajalinnoituksista. Hän puhui verrattain halveksivasti Itävallan voimasta ja puolustuskyvystä, Saksasta sitävastoin suurella kunnioituksella. Everstiä miellytti hänen seuransa — järkevä, herttainen nuorukainen — kunnes äkkiä sumu haihtui, jonka matkavaikutelmien vilinä ja irtaantuminen tavallisesta arkielämästä oli synnyttänyt hänen silmiensä eteen. Mitä, hänen tyttärensä, preussilaisen upseerin tytär aikoi mennä naimisiin italialaisen kanssa? Lili oli hullu! He matkustivat kiireimmän kautta tyttärineen kotiin.
Mutta Lili von Voigt oli pitänyt päänsä. Äiti ei ollut koskaan kuvitellut tuon kauniin, hemmotellun lapsen tulevaisuutta muullaiseksi kuin että hänestä tulisi rikkaan miehen puoliso; isä näki hänet erään nuoren toverinsa rinnalla, jonka elämää hän saattoi seurata kadettikoulusta asti — mutta tyttären ajatukset lentelivät yötä ja päivää yli rajan, miehen luokse, joka oli kahlehtinut hänet tummilla silmillään, mitkä tuntuivat hänestä syvyyden kuiluilta.
Hän ajoi tahtonsa läpi vastoin vanhempien toivomuksia. Korkealla Spezian sataman yläpuolella, jonka sotalaivojen yli he näkivät kauas Välimeren ihmeelliseen sineen, olivat he asuneet ruusunpunaisessa maahuvilassa, keskellä puutarhaa, jonka rinteet tuoksuivat ruusuista ja oransseista Kuin unelma oli se aika ollut, kuin unelma täynnä tuoksua ja väriä, kauneutta ja onnea. —