Ja nyt oli hän kumminkin taas kotona vanhempiensa luona. "Minä rakastan miestäni, rakastan myös Italiaa — kaikesta huolimattakin", sanoi hän äidilleen. "Älkää puhuko mitään Italiasta, en siedä sitä."
Kauhealta tuntui varmaan tyttärestä! Murheellisin katsein tarkasteli rouva von Voigt nuoren rouvan kasvoja, joiden kaunis vienous oli saanut kovia piirteitä. Ei, kyllähän he hillitsisivät itsensä, eivätkä sanoisi mitään, vaikka se olikin vaikeata tänä aikana, joka aivan kuohui suuttumusta entisen liittolaisen petollisuuden takia. Se oli hirveän vaikeata varsinkin hänen miehellensä. Rouva von Voigt vapisi sydämessään, peläten kenraalin tunteenpurkausta. He kolme, jotka ennen olivat viettäneet niin sydämellistä yhteiselämää, istuivat nyt aterian aikoina kylmäkiskoisina ja vaiteliaina toisiaan vastapäätä. Voi, jospa hänen miehensä jo taas lähtisi sotaan! Vaikka rouva pelkäsikin retkien rasituksia hänen puolestansa, oli se kumminkin parempi hänelle, parempi heille kaikille, kuin tämä sietämätön tila.
Kenraali raivosi sisimmässään, mutta kohteli tytärtään kaavamaisesti kuin vierasta. Se oli sietämätöntä. Mutta vain siten hän saattoi hillitä itseään ja estää sen purkautumista, mikä nyt kokonaan täytti hänen mielensä: se kirottu Italia!
Hänen vaimonsa huomasi hänestä, että hän halusi kärsimättömästi päästä matkalle. Mutta kenraalin täytyi odottaa, kunnes hänen uusi divisionansa oli saatu kokoon. Oli onni, että hän oli niin vähän kotona. Ei ollut helppoa äidinkään seurustella tyttären kanssa — Lili oli ärtynyt — hän ei useinkaan tietänyt, pitikö hänen kysyä: "mitä sinun miehesi kirjoittaa?" vaiko olla kysymättä.
Nuori rouva oli matkustaessaan Saksaan Sveitsin kautta käynyt Italian lähettilään luona Bernissä. Hänen kauniit, tuskaiset silmänsä olivat puhuneet liikuttavampaa kieltä kuin hänen huulensa; lähettiläs välitti hänen kirjeenvaihtoaan luutnantti Rossin kanssa.
Voi, kuinka hän kaipasi miestään! He olivat olleet sanomattoman onnelliset. Nyt kirjoitti tämä aivan haltioissaan rintamalta: voitto, voitto! Hän kirjoitti aina menestyksistä: ennen pitkää saisi Italia valloitetuksi takaisin ne vanhat alueet, jotka orjuudessa huokailivat Itävallan ikeen alla. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että Italian asia oli oikea, hän käytti suuria sanoja. Nuori rouva näki hänet hengessä edessään kasvot hehkuvina, silmät; säihkyvinä, kuohuen innostusta, johon hänen vaimonsa ei voinut ottaa osaa, ei saanut ottaa osaa. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt ottaa siihen osaa? Eikö hänkin nyt ollut italiatar? Oi, nuo neljä korkeimman onnen vuotta maailman kauneimmassa maassa eivät kuitenkaan olleet voineet työntää pois hänen sydämestään sitä maata, jossa hän oli syntynyt. Ennen ei hän ollut sitä koskaan tietänyt. Mutta kun hänen miehensä oli rynnännyt huoneeseen hänen luokseen, tuskallisesti kiihtyneenä ajatellessaan eroa hänestä, mutta samalla riemuiten täynnä tyydytystä: "Sota, sota, me lähdemme Itävaltaa vastaan!" — silloin tiesi hän: Itävalta ja Saksa kuuluivat yhteen. Ja hän tunsi äkkiä, ettei hänestä kuitenkaan ollut tullut italiatarta.
Hänen kurkkuaan kuristi ja hänen sydäntänsä kouristi, kun hänen italialaisista lehdistä täytyi lukea, kuinka huonosti Saksan laita oli. Häntä suretti paljon vähemmän se, että hän nyt tuijotti yksinään ruusunpunaisen talonsa ikkunasta Välimeren ihmeelliseen sineen, kuin että hänen täytyi ajatella: Saksa, kuinka käy Saksan?! Vanhemmat eivät olleet kirjoittaneet: "Tule", hän ei ylipäänsä kuullut heistä nyt mitään, eikä hän sitä ollenkaan odottanutkaan, hän ei odottanut edes miehensä vastausta enää, hän matkusti Saksaan. Kuin paeten oli hän kiiruhtanut pois, — äkillinen, hillitön kaipuu ajoi häntä, sangen vaikeaksi käyneen matkan vastukset eivät merkinneet mitään — vain Saksaan!
Ja nyt hän oli täällä. Mutta kuitenkaan ei hänen mieltänsä täyttänyt sellainen valtava tunne, jota hän oli odottanut, ei kotoisen viihdytyksen tunne. Miksi isä oli niin pidättyväinen? Miksei hän puhunut peittelemättä? Ei hän ennen maailmassa salannut ajatuksiaan. Sanomalehdet, jotka muulloin aina olivat saaneet jäädä esille, pisti hän nyt taskuunsa. Tytär ei muistanut, että hän itse oli halunnut: ei sanaakaan pahaa Italiasta. Ja miksei äiti kysynyt mitään Enricosta? Pitihän äidin tietää, että hän tänään oli saanut kirjeen, — seikkaperäisen kirjeen.
Hän istui huoneessaan — se oli vielä sama vaikeasti kalustettu, ilmava-uutiminen huone, jossa hän tyttönä oli asunut niin mielellänsä — mutta nyt hän ei siinä enää viihtynyt. Häntä ahdisti. Missä oli sininen meri, jonne hän oli katsellut, kauas, kauas — missä oranssintuoksuinen puutarha? Voi, kuinka ihanaa se sentään oli ollut Sumentunein silmin luki hän uudestaan miehensä kirjeen. Hänen miehensä oli lähellä Roncegnoa — sen paikan hän kyllä tunsi. Siellä hän oli ollut kerran äidin kanssa, kun se vielä oli Itävallan hallussa. Hän oli juonut Levicossa rautavettä. Silloin oli ollut varhaiskevät, ylhäällä vuorilla vielä talvi, mutta alhaalla laaksossa lukemattomia isoja, mustantummia orvokkeja ja kedot hohtavina hedelmäpuiden kukkalumesta. Ikäänkuin tuo kaikki nyt taas olisi Italian aluetta, niin kirjoitti hänen miehensä.
Luutnantti Rossi ei kirjoittanut, kuten naiselle kirjoitetaan. Niin vaikeata kuin hänestä oli ollutkin eroaminen vaimostansa — alhaalla vuoren juurella hän oli vielä kääntynyt, oli vielä kerran syöksynyt ylös puutarhaan hänen luokseen, oli vielä kerran tempaissut hänet ovella syliinsä ja vielä kerran häntä suudellut pitkään ja tulisesti — nyt oli hän kokonaan soturi. Hän kuvaili vaimolleen asemaansa, kirjoitti sotilaallisia yksityisseikkoja, mikäli hän uskalsi niistä kertoa. Eilen he olivat tehneet hyökkäyksen vuoristoon, vallanneet vihollisen lujasti varustaman aseman — viisikymmentä vankia, paljon kaatuneita — mutta toista, vallan toista vielä oli tuleva. "Evviva l' Italia!" — niinhän hän silloin oli huutanut, kun sotalaivat nostivat lippunsa alhaalla satamassa, riemuiten huutanut! Hän kuuli taas sen huudon. Se kaikui tämän kirjeen joka riviltä, joka sanasta. Vain yksi ainoa aatos täytti hänen miehensä mielen: Italia ja Italian voitto.