Nuori rouva sulki silmänsä. Hän loihti esiin miehensä kuvan: tämä seisoi taas hänen edessään, nuorena, kauniina, rakastettavana, hän katsoi noiden tummien silmien syvyyteen — miksei mies puhunut rakkaudesta? Sodasta vain, sodasta. Eikö hän ollenkaan muistanut, että hänen vaimonsa oli saksalainen? Eikö hän tietänyt, kuinka vaikealta hänen vaimostaan täytyi tuntua tiedon, että mies oli toisessa leirissä? Oliko sitten kaikki mitä vaimo silloin oli uskonut: "sinun kansasi, minun kansani, minun maani, sinun maasi", muuttunut? Kuvitteluako se vain oli ollut? Kauheasta todellisuudesta rakentui muuri ja kasvoi nopeasti yhä korkeammaksi ja korkeammaksi, — vallitus, paljon mahtavampi kuin alpit, kohosi Italian ja Saksan, miehen ja vaimon välille. Mahtoikohan tuntua samallaiselta hänen miehestäänkin? Tuossa — vain vihoviimeiseksi, pari rakkauden sanaa. Ikäänkuin ne vain loppusanoiksi olisivat juolahtaneet hänen mieleensä! Ne loukkasivat enemmän kuin paransivat asiaa. Kirje putosi hänen kädestänsä lattialle, hän antoi sen olla.
Hiljalleen alkoivat hänen kyyneleensä valua ja tipahtelivat hänen käsillensä, jotka kuin avuttomina olivat hänen helmassaan. Voi ei, hän ei ymmärtänyt enää miestään, eikä hänen miehensä ymmärtänyt enää häntä. Kuinka saattoikaan hänen miehensä hänelle, juuri hänelle, kirjoittaa sillä tapaa? — — — Evviva l' Italia! — — — Pitihän hänen miehensä tietää, että hän loukkasi vaimoaan riemuitessaan Italian puolesta. Voi tuota kavalaa, petollista uskotonta maata! Kiihdyksissään hän ei löytänyt kylliksi tuomitsevia sanoja. Tuota maata, joka ei ollut ansainnut että luonto oli sille niin runsaasti tuhlannut kauneuttaan. Kuin epätoivoissaan hypähti hän pystyyn. Rauhattomin askelin astui hän edestakaisin huoneessaan. Ja itki yhä. Eikö sitten kukaan enää häntä ymmärtänyt? Eikö kukaan voinut käsittää, miltä hänestä tuntui, — irroitettuna vanhasta kotimaasta, istutettuna uuteen maahan, ja sitten taas uudesta kotimaasta irroitettuna ja uudestaan istutettuna vanhaan maahan! Sellaisella kasviraukalla ei ole mitään oikeata- kotimaata, se ei ole missään kotona.
Hänen miehensä ei lähettänyt tervehdyksen sanaakaan hänen vanhemmilleen — ei edes maininnut heitä kirjeessään — oliko hän niin välinpitämätön? Vai oliko hän vihoissaan heille, koska luuli heidän olevan syynä siihen, että hänen vaimonsa oli lähtenyt Italiasta?
Hän pysähtyi ja oikaisi hoikkaa vartaloaan, uhkamielisenä nosti hän päänsä; hän puri huuliaan ja tukahdutti nyyhkytyksen, hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta: oi ei, heissä ei ollut syytä. Eivät he olleet käskeneet häntä tulemaan. Hän, hän yksin oli tahtonut, aivan itsestänsä, kukaan ei ollut häneen vaikuttanut. Tuolla, tuolla syvällä sydämessä — hänen kätensä pusersi pukua rinnan kohdalta — siellä oli jotakin, se häntä oli ajanut. Mitä tekemistä oli hänellä sinisen meren äärellä ja loistavan auringon alla? Kun taivas niin synkkänä kaareutui yli Saksan, silloin oli hänenkin paikkansa tämän synkän taivaan alla.
III.
Vieruskaupungin katujen varsilla olivat lehmukset jo aikoja sitten lakanneet kukkimasta. Puistossa, Bertholdin huvilaa vastapäätä, loistivat leveät latvat tuossa tummassa vehreydessä, joka värikylläisenä selvästi sanoo: viheriämmäksi minä en voi tulla, pian minä kellastun.
Rouva Hedwig Bertholdi oli aivan yksinään. Hänen miehensäkin oli poissa. Hänen miehensä oli kyllä jo kahdeksanviidettä, mutta hänellä oli ollut maatila, jonka hän poikiensa kasvatuksen vuoksi oli myynyt, ja maalaisisännän toimi oli pitänyt hänet reippaana. Hän oli kuin kymmentä vuotta nuorempi ja häntä oli jo pitkän aikaa kiusannut että hän, reserviupseeri, kapteeni, kädet ristissä istui kotona, kun hänen nuorin poikansakin oli sodassa, päälle päätteeksi tavallisena sotamiehenä. Hän oli ilmoittautunut. Kun iso lehmus vielä kukki talon edustalla, saapui hartaasti odotettu kirje, — 'sota-asioita' — nyt sai hän edes harjoittaa rekryyttejä kaukaisessa kolkassa, Venäjän Puolan rajalla. "Ja vaikka minä en saa tuntea ruudinhajua, kuulen minä sentään suotuisalla tuulella tykkien jyminää", kirjoitti hän vaimolleen.
Nyt hänen miehensä' oli viimeinkin tyytyväinen Hedwig painoi alas päänsä: kuinka paljon helpompi oli sentään miesten olla! Niidenkin, jotka olivat rintamalla, kaikista rasituksista, kuoleman vaarastakin huolimatta. Hän huokasi. Naisten oli vaikeampaa. He olivat samassa kadotuksessa kaikki — minne vain katsoikin: naisia, naisia — hyvä Jumala, ei hän ollut aavistanutkaan, että naisia oli niin viljalti — eikä muuta ollut heillä mielessänsä, ei muuta huulillansa kuin: sota, sota. Ja kumminkin täytyi heidän elää päivästä toiseen elämänsä pienissä arkiaskareissa ja hiljaa riutua taukoamattomasta surusta.
Hänen elämänsä oli siihen saakka kulunut kokonaan poikien elämään kietoutuneena, aluksi, kun he vielä olivat pieniä, pikku huolissa; kun he tulivat suuremmiksi, suuremmissa huolissa. Nyt viimeksi kaikkein raskaimmassa: huolessa heidän olemassa olostaan yleensä. Nyt oli tullut vielä yksi huoli lisää — ei, ei oikeastaan mikään huoli, olihan hänen miehensä kaiken vaaran ulkopuolella — mutta kumminkin alituinen pieni levottomuus. Kuinka hänen reumatisminsa kävisi? Se vaivasi häntä aika ajoin. Ja sitten: saattoihan hänen mielensä ruveta tekemään rintamalle! Saattoihan hänetkin vallata vastustamaton halu päästä mukaan ja saattoihan hän viimein saada tahtonsa perillekin! Hän ajatteli, kuinka kauan he olivat olleet naimisissa: pian saisivat he viettää hopeahäitä, olisipa katkeraa, jolleivät voisikaan viettää. Ei viettää sanan tavallisessa merkityksessä — ei, vaan hiljaa yhdessä katsahtaa menneisyyteen. Rakkaudesta, jolla avioliitto solmitaan, murenee kyllä pois yksi ja toinen pala, tunteet tyyntyvät, tottumus tylsyttää, mutta nyt kohosi kuitenkin kuin lämmintä punaa hänen poskiinsa, kun hän ajatteli miestänsä. Oli myöskin niin vaikeaa, itse pitää huolta kaikesta. Nyt hän vasta huomasi, kuinka paljon hänen miehensä oli vähentänyt hänen vaivojaan, kuinka hän oikeastaan oli tehnyt hänen elämänsä sangen miellyttäväksi. Ulkonaisen elämän ainakin. Sisimmässään oli hän usein tuntenut tyydytyksen puutetta; hän olisi suonut, että hänen miehensä olisi ollut toisenlainen, henkisesti virkeämpi ja virkistävämpi, eloisampi ja elähyttävämpi. Hän oli suuresti iloinnut muutosta suurkaupungin välittämään läheisyyteen, siellä moni seikka muuttuisi toiseksi. Hänen miehensä oli pysynyt samana. Olihan Hedwigillä poikansa; hän otti osaa kaikkiin heidän harrastuksiinsa, luki heidän kanssaan, kun he vielä olivat pieniä, oli heidän tukenaan, kun he tulivat suuremmiksi. Kummallakin oli omat aatteensa, omat mielipiteensä, omat ihanteensa; hän oli vilpittömästi koettanut ottaa osaa. Eikä hän kuitenkaan ollut aina jaksanut seurata mukana: hehän olivat nuoria, nuoria ja hulluja — ja hän?!
Hedwig katsoi itseään yksinäisen huoneensa peilistä. Hänen miehensä sanoi aina, että hän oli vielä vallan kuin nuori tyttö. Tokkohan? Kyllä, laatiessaan illoin tuuheata tukkaansa palmikoille. Mutta nyt?! Hän kääntyi nopeasti pois ja huoahti: tänä aikana vanheni äkkiä. Hyvä, jos sai vanheta yhdessä. Yhdessä — eikä yksinään.