Hän katsahti arasti ympärilleen. Huone oli suuri, sen pohjukassa leveiden, leikkauksilla koristettujen kaappien takana väijyi varjoja. Joka ilta valaisi hän nurkkia, sinne saattoi helposti joku piiloutua. Ja jos joku kiipesi etupihan suureen lehmukseen ja liukui pitkin paksua oksaa, joka ulottui parvekkeelle saakka, saattoi hän yhtäkkiä hypähtää huoneeseen. Ennen ei ollut hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hänen tarvitsisi pelätä, silloin nukkui hänen miehensä hänen vieressänsä. Nyt hätkähti hän huonekalujen rasahduksestakin eikä uskaltanut enää kuten ennen pitää öisin auki ikkunaa. Luukut piti sulkea lujasti. Ja sittenkin hän makasi vielä tuntikausia silmät levällään ja käsivarret ristissä pään takana. Olikohon täällä paljonkin naisia, joilla oli samallaista?
Hedwig Bertholdi ei ollut siihen saakka välittänyt muista, omissa asioissa oli ollut kylliksi. Nyt täytyi hänen ajatella rouva Krügeriä ja hänen poikaansa: kuinkahan oli käynyt sen nuoren miehen? Hänen miehensä oli ennen lähtöään kirjoittanut asiasta vielä Geneven Punaiselle ristille. Olikohan äiti nyt viimeinkin saanut joitakin tietoja? Häntä ei ollenkaan näkynyt. Hänen maalaispuutarhassaan oli kaikki hiljaista, silloin tällöin näkyi siellä vain eräs nainen illansuussa kävelevän. Se oli hänen ylhäisyytensä von Voigtin tytär, italialaisrouva, kuten hänen palvelustyttönsä sanoi. Eikä hän oikeastaan kävellyt puutarhassa, hän hiipi vain. Kovin hiljaista oli siellä.
* * * * *
Krügerin talo ei ollut mikään uudenaikainen eikä liioin mikään aistikas rakennus; se oli vielä vanhan kyläajan perua. Viisikymmentä vuotta takaperin se oli saattanut näyttää aika komealta. Se oli matala ja pitkänpuoleinen, ja taaja muratti, joka kierteli seiniä, teki sen hiukan synkäksi. Mutta pienet, kiiltävät ikkunat, jotka vaaleine luukkuineen kurkistelivat melkein mustasta muratista, tekivät siistin ja soman vaikutuksen. Pulleaposkinen poika, joka ennen vanhaan, kun ukko Krüger vielä eli, oli etupihan pensaikossa sunnuntaisin puhallellut vesisuihkua, oli nyt kuivilla, mutta muistutti kuitenkin parempia aikoja.
Että Lilin päähän oli voinut pistää tämän asunnon vuokraaminen! Rouva von Voigt oli loukkaantunut, kun tytär ei tahtonut pysyväisesti jäädä asumaan vanhempien luokse. Heidän huvilassaan oli niin paljon tilaa, ja kun hänen miehensä taas oli sodassa, oli hän aivan yksin; olihan luonnotonta, että heillä oli kummallakin oma asuntonsa. Ei olisi tarvinnut tyttären pelätä, ei hän millään tavalla olisi pyrkinyt häntä holhoamaan. Mutta hän varoi panemasta millään lailla vastaan. Ehkä oli viisaampaakin, että Lili kerran sai jäädä aivan yksikseen. Äidinrakkaus tunsi tyttären sielun ristiriidan. Eikö hänen tyttärensä ollutkin vaikeammassa asemassa kuin kukaan muu paikkakunnan nainen, jonka mies oli sodassa? Eikö ollut tuon vaimoparan, tuon siivoojaeukonkin, parempi olla?
Iloisesti oli Minka Dombrowski laulellut, pestessään rouva Rossin uuden asunnon ikkunoita. Hän rallatti uusinta katulaulua niin äänekkäästi, että ohikulkijat siitä loukkaantuivat ja Krügerin rouva kurotti päätään alhaalta ikkunastaan: "Olkaahan vaiti siinä!"
Rouva von Voigt oli oikeastaan aikonut olla enää ottamatta Dombrowskin eukkoa työhön — tämän työnteko oli viime aikoina alkanut käydä laimeasti — mutta hän ei sentään ollut hennonut. Eikös ollut hyväkin, että tuo vaimoparka, jonka ei suinkaan ollut helppoa elättää itseään ja lapsiaan, jonka mies minä päivänä tahansa saattoi kaatua tai palata kotiin raajarikkona, oli säilyttänyt mielensä iloisuuden? Ja mikäs kumma se oli, jos eukko joskus kyllästyikin jokapäiväiseen työhönsä — väsyihän sitä itsekin! Väsyipä niinkin.
Nyt oli kesä jo kohta lopussa, syksy alkoi; kuinka kypsiltä kuulsivat jo omenatkin Krügerin lesken puutarhassa! Pian alkoi jo toinen sotatalvi. Eikä vieläkään loppua kuulunut. Ikuisestiko sotaa sitten kestäisi?! Rouva von Voigt ei saanut kysytyksi mieheltänsä. Hänen tuttavansa ahdistivat häntä alinomaa: "Mitäs sanoo teidän miehenne? Hän se varmaankin tietää jotakin. Kertokaahan toki, mitä sanoo kenraali!" Kenraali ei sanonut yhtään mitään. Kohautti vain olkapäitään ja teki eleen ikäänkuin: kuka sen tietää.
"Jos sinulla on jotakin, jota et enää käytä, niin annahan Dombrowskin eukolle", sanoi rouva von Voigt tyttärelleen. "Hänellä on pieni tyttö, sille hän voi siitä laittaa jotakin." Ja Lili, joka muuttaessaan uuteen asuntoonsa penkoi arkkujaan, antoi. Hän ei välittänyt enää ollenkaan tavaroistaan, hän ei edes enää tiennyt, että hänestä ennen aikaan oli ollut hyvin tärkeätä käydä kauniisti puettuna. Hän veti esille arkusta pehmeän valkoisen puvun, josta hänen miehensä oli erikoisesti pitänyt. Hän lennätti sen luotaan, kuin tuo utuinen kangas polttaisi hänen sormiaan. Kiihkeä tuska vihloi häntä: hänen miehensä käsivarret eivät koskaan, koskaan enää kiertyisi tuon puvun ympäri. Tässä — tässä kohden oli hänen kätensä usein viivähtänyt, oli hellästi sivellyt poimuja. Oih, tuossa puvussa, tuossa puvussa — —! Koskaan ei hänen miehensä ollut enemmän ihaillut hänen kauneuttaan.
Hän sulki kuin uneksien silmänsä. Kaikki ne onnen hetket, jotka hän tuossa puvussa oli elänyt, kolkuttivat hänen sydämensä ovelle. Kallionlujaksi oli hän kuvitellut onneaan, kuoloon asti kestäväksi — hän vavahti. Silmät harallaan tuijotti hän nurkkaan, hänen huulensa vaalenivat: oh, miksi täytyi hänen nyt niin usein ajatella kuolemaa, miehensä kuolemaa? Hänen miehensä oli lähellä kuolemaa joka päivä, joka hetki. Kuolema vaani häntä vuoriston kallionkielekkeiden takaa, ja jollei se lennättäisikään kuulia häntä kohden, saattoi se syöstä hänet alas kammottaviin kuiluihin.