"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Hän voihkaisi. Yhtäkkiä oli poissa kaikki se, mikä oli erottavana kohonnut hänen ja hänen miehensä välille. Mitä merkitsi hänelle Saksa, isänmaa, isänkoti? Hänen miehensä, hänen miehensä, jota hän rakasti, oli vaarassa. Tuskassaan miehensä hengen puolesta unohti hän sen ristiriidan, joka runteli hänen sydäntään.
Nuori rouva antoi pois valkoisen puvun, hän ei sietänyt sitä enää vaatteittensa joukossa. Eihän hän kumminkaan koskaan enää siihen pukeutuisi, ajatteli hän äkillisessä toivottomuudessaan.
Mutta Minka Dombrowski ei suinkaan tahtonut tehdä siitä mekkoa pikku tytölleen. "Vahinkohan siitä ois lapselle laittaa." Hän pyysi neiti Hieselhahnia laajentamaan sen hänelle. "Mutta ei liikoja, ei vaan liikoja!" Hän tahtoi mielellään olla hoikka.
Gertrud aivan pelästyi: mitä pälkähti eukon päähän? Eihän hän siinä puvussa voinut mennä kävelylle, ei edes sunnuntaina.
"No miksikäs ei?" Eukko oli loukkaantunut. "Sitä te kai meinaatte, että kun ei ole aatelia, ei saa olla kauniskaan. Mutta minäpä näytän teille." Ja hän veti vatsansa sisään ja painoi molemmin käsin korkeita lonkkiaan. "Kas noin! Katsokaahan, katsokaahan! Vallan kuin minulle tehty!"
* * * * *
Päätään pudistaen katseli Gertrud Hieselhahn Dombrowskin vaimon jälkeen, kun tämä seuraavana sunnuntaina lähti ulos. Ei ollut enää ilmakaan sopiva tuollaiselle kevyelle, valkoiselle puvulle. Mutta Minka oli siitä liian ylpeä, hänen päätään ei saatu käännetyksi.
Tyttö oli jäänyt seisomaan ulko-ovelle. Hänen vakaviin kasvoihinsa kaivoi hieno hymy kaksi kuoppaa: olipa se hassunkurista! Minka Dombrowski, joka arkioloissa ei käyttänyt kureliivejä, oli nyt nyörännyt itsensä sellaiseen. Hän oli vetänyt kurenauhan niin tiukalle, että tuskin saattoi hengittää, mutta yhä vain pullotti kaikkialla. "Jopa tämä on rääkkiä!" Eukkoparka voihki. Mutta ei auttanut, muuten puku ei mennyt ollenkaan kiinni. Se oli muutenkin jo niin tiukalla, että saattoi pelätä sen ohuen kankaan repeävän. Mutta se sopi hyvin noihin päivettyneisiin pyöreihin kasvoihin, joissa mustat silmät välkähtelivät ja poskilla hohti terve puna. Kun eukko hilpeänä kuin tytön heilakka taputti käsiään: "Enkös vain olekin korea?", ei Gertrud voinut sanoa: ette. Mitäpä hän turmelemaan toisen iloa! Olihan Minka kaunis kaikesta huolimatta, mutta, mutta — hymy haihtui Gertrudin kasvoilta — oliko hän kevytmielinen? Voi, kunpa voisikin olla hiukan huoleton, iloita jokaisesta pikku murusta ja unohtaa surun! Eukko Dombrowski ei ollut liiaksi huolissaan miehensä tähden. Kuinka hän tuolla mennä viuhtoi! Hän ei näyttänyt ollenkaan vaimolta, jonka mies on sodassa. Iloisesti lepattivat kirjavan nauhan pitkät päät, jonka hän oli sitonut vyötäisilleen, hattu oli niskassa.
Eukon takana lakaisi tuuli maata ja hulmautteli ohutta hametta pitkin reisiä. Hänen jalkansa, joissa oli valkoiset sukat ja mustat puolikengät, kepsuttivat levottomasti — kello neljä alkoi soittokunta soittaa puistikossa, sotilassoittokunta, eikä hän tahtonut menettää säveltäkään. Mutta hän ei vain päässyt nopeammin eteenpäin, liian ahdas hame takertui hänen jalkoihinsa, hän ei voinut ottaa pitkiä askeleita. Sitäpaitsi täytyi hänen tempoa taakseen Minnaansa, joka oli saanut ylleen punaruutuisen, mustalla sametilla reunustetun mekon. Tyttö huusi ja ulvoi ja tahtoi välttämättä myös kerran puhaltaa torvea, jota vieressä juokseva ja pilkallisesti hohottava veli tavan takaa törähytteli.
"Pane pois torvi, herkeä jo toitottamasta, Erich", äiti sanoi. Poika ei ollut kuullakseenkaan. "Se on kamalaa, korvat ihan halkeaa. Ette pääsekään ikinä enää mukaan!" Nyt poika vasta oikein törähyttelikin.