"Hänen laitansa ei ole kaikkein huonoimmin", sanoi toinen ääni. "Mutta entä sitä, jolla on ollut vain mies, ei liikettä eikä lapsia, — ainoastaan mies!"
Kaikki käännähtivät kuullessaan tuon haikean äänen, joka kuului epätoivon huokaukselta.
Pieni riutunut vaimo vetäytyi arasti syrjään. Hän ei ollut tahtonut, että kaikki kääntyisivät häntä katsomaan, aivan tahtomattaan oli hän tullut ilmaisseeksi tunteensa ääneen. Ikäänkuin jokainen säälivä katse, joka kohtasi häntä pimeydestä, olisi tuntunut hänestä loukkaukselta, sulkeutui hän aivan omaan itseensä. Ei hän kaivannut kenenkään sääliä, eikä kenenkään tarvinnut välittää hänestä, — hän ei tarvinnut ketään, sillä hän ei aikonut enää elää. Hän halusi vain sairaan eläimen tavoin vetääntyä piilopaikkaan, kuollaksensa sinne.
Avuttoman itkun vallassa, kuin hylätty lapsi, aikoi hän juuri hiipiä tiehensä, kun käsi laskeusi hänen olallensa. "Rouva rakas!" Sanalla 'rakas' oli erityinen korko, sydämellistä ystävällisyyttä kuului äänen sävyssä.
Kenraalinrouva von Voigt ei ollut suinkaan hempeämielinen, hänen miehensä oli kasvattanut hänet ottamaan joka asian mahdollisimman levolliselta kannalta. "Elämän laita on kuten vihollisen", oli hän usein sanonut vaimolleen, kun tämä vielä oli nuorempi ja helposti menetti tyyneytensä, "tulee ottaa selko asemasta, tähdätä tarkoin, lähestyä askel askeleelta — aina vaan yhtä tyynenä — yhä lähemmäksi ja sitten kimppuun!" Rouvan oli täytynyt oppia hillitsemään itseänsä. Mutta tällä kertaa valtasi tunne hänet kumminkin. Tuo vaimo, tuo yksin jäänyt vaimoparka! Taivuttaen pystyä varttansa hiukan tuota surkean pientä olentoa kohti, sanoi hän sisäisen vakaumuksen valtaamana, joka saa muutkin vakuutetuiksi: "Te ette ole hylätty, rouva rakas! Teillä on vielä äiti — meidän saksalainen kotimaamme. Hänen huomaansa on miehenne uskonut teidät. Hän on ansainnut teille oikeuden siihen. Ja meidän saksalainen kotimaamme on hyvä äiti, joka huolehtii lapsistansa."
"Roskaa! Ylhäisten ja rikkaitten on hyvä puhua!" kajahti hänelle ivallisesti vastaan jostakin.
"Ken sen sanoi?" Nähdäksensä puhujan käänsi kenraalinrouva päätänsä, oikaisten komean vartensa vielä komeammaksi. "On surullista", sanoi hän hyvin kovalla äänellä, "että on vieläkin olemassa ihmisiä, on olemassa saksalaisia, joille parjaaminen ja kiihottaminen tuottaa huvia. Mitä merkitsee nykyisin ylhäinen ja rikas!? Ken makaa juoksuhaudassa, häntä ei hyödytä, vaikka hän olisi prinssi, samassa kurassa hän kumminkin makaa kuin vaatimattomin työläinen, ja sen, jolla on miljoona, ei ole siinä yhtään parempi olla kuin sen, joka ei omista penniäkään!"
No, olipa sillä sanat valmiina suussansa! Ja 'kurasta' oli hän puhunut — 'kurasta'! Toisia se huvitti kovasti. He nauroivat. Heidän naurunsa tarttui muihin, ja koko parvi vaimoja ympäröi kenraalinrouvan. Tämä ei ollut oikein selvillä, oliko nauru ivallista, vai merkitsikö se iloista myöntymystä. Äkillinen arkuus valtasi hänet. Hän katui että oli antautunut tunteensa valtaan. Hän raivasi itselleen tien ja poistui nopein askelin, mieli masentuneena. Hänen ilonsa Novogeorgievskin voitosta oli haihtunut. Tälläkö tavoin voitonsanoma otettiin vastaan? Eihän enää tosin käynyt odottaminenkaan äänekästä riemua, mutta miksi eivät he ottaneet vastaan tuota sanomaa hiljaisen ilomielisellä liikutuksella? Hänen miehensä oli sittenkin oikeassa, — tuollaisia ihmisiä ei käynyt arvosteleminen saman mittakaavan mukaan kuin heitä itseänsä. Ne olivat sentään ilossa ja surussa toisenlaisia kuin he.
Hän näki äkkiä ammottavan kuilun, — ken pystyisi rakentamaan sillan sen poikki? Sotako, jonne kaikki läksivät, kaikki, ylhäiset ja alhaiset, köyhät ja rikkaat? Tähän saakka sen ei ollut onnistunut sitä tehdä. Onnistuisikohan rauhan tehdä se —?
Katu, jota hänen oli kulkeminen, oli pimeänä hänen edessään. Ylhäällä ei näkynyt tähteäkään. Tuuli, joka oli puhaltanut kaiken päivää, oli kasannut pilviä, ja nyt ne lentelivät, omituisina lonkareina ja hattaroina, kuin mitkäkin kummitukset ja hirviöt, vaaleanharmaalla iltataivaalla. Hänen täytyi, ajatella sitä iltaa, jolloin määräys liikekannallepanosta oli saapunut. Miehensä käsivarteen nojaten oli hän Berlinissä kulkenut "Unter den Linden" katua pitkin, sankka ihmisjoukko oli vienyt heidät muassaan, ja virran hitaasti kuljettamina olivat he saapuneet linnan edustalle. Nähdessään upseerin univormun, tekivät ihmiset kunnioittavasti tilaa. Linnassa oli nyt pimeää ja hiljaista. Keisari oli puhunut kansalleen, he olivat tulleet liian myöhään, mutta kaikkialla kuulivat he siitä vielä puhuttavan. "'En tiedä enää mistään puolueista,' — niin, niin hän sanoi", olivat he kuulleet erään miehen takanansa kertovan. Toinen selitti sitä tarkemmin: "Nyt ei nimittäin enää ole minkäänlaista eroa. Onko sulla rahaa vai ei, oletko kreivi vai tiilentekijä Fritz, oletko lukenut yliopistossa latinaa vai etkö osaa yhtään lukea ja kirjoittaa, sillä ei väliä mitään, — kaikki tyyni olemme yksiä ja samoja saksalaisia, vain saksalaisia!"