Tuota muistellessaan täytyi hänen hymyillä, nopeasti tietään astellessaan. Sadepisaroita tipahteli, taivas itki. Hän kiiti eteenpäin syvällisiin ajatuksiin vaipuneena: niin, niin, ei ollut niin helppo saavuttaa ymmärtämystä! Mutta liikuttavaa oli se ollut, mitä ajuri oli sanonut, joka vei heidät Linnantorilta kotiin, liikuttavaa ja samalla hullunkurista. Viitaten piiskalla taaksensa kohden pimeätä, ylvästä rakennusta, jossa Saksan keisari nyt varmaankin sydämessään punnitsi Europan kohtaloita, ja kääntyen istuimeltaan puolittain heihin päin, oli ajuri hyväksyvästi nyökäten sanonut: "Emme ole sentään tätä ennen oikein tunteneet Wilhelmiämme!" Tuo vanha lihava ajuri ja hänen kompasteleva koninsa olivat jääneet unohtumattomasti hänen mieleensä. Ja unohtumaton oli myöskin ollut toinen näky, jonka he näkivät kääntyessään katsomaan taaksensa.
Vesiltä päin oli tullut hitaasti mahtavan suuri lintu, liitäen yli puiston ja linnan, kirkon ja asehuoneiston. Siivet levitettyinä pysytteli se nyt liikkumatonna. Pilvimuodostus se vain oli, rajuilman enne kesäisellä taivaalla. Mutta punertavana hehkuivat sen alapuolella kalevantulet. Kiihtyneenä päivän tapahtumista oli hän tarttunut miehensä käsivarteen: "Katso — katso — näetkö sinäkin sen?" Liitävä kotka se oli, siivet levällään. Pelko oli vavahduttanut heitä: eikö se ollut venäläinen kotka?
Se oli ollut preussilainen kotka — Jumalan kiitos!
Kenraalitar oli nyt saapunut Krügerin talon luo, sillä hän aikoi käydä tytärtään tervehtimässä. Jälleen täytyi hänen ihmetellä, että Lili oli valinnut juuri tämän asunnon. Sehän oli niin vaatimaton: huoneet matalat, ei parkettilattioita, ei sähkövaloa. Eteisen oven yläpuolella palaa kitusti pieni viheliäinen öljylamppu.
Kun rouva von Voigt avasi lukitsemattoman oven ja tuli eteiseen, lankesi sinne valo eräästä alakerran huoneesta. Huoneen ovi oli auki. Siellä istui rouva Krüger pöydän ääressä ja näytti lukevan lampun himmeässä valossa kirjaa. Hän oli niin syventynyt lukemiseen, ettei huomannut vierasta, joka kulki hänen ovensa ohitse.
Kenraalitar nousi portaita ylös. Lili avasi itse asuntoonsa vievän lasioven. Palvelustyttö oli rientänyt asemalle soiton alkaessa. "Enhän tarvitsekaan häntä", sanoi nuori rouva välinpitämättömästi. Pitkä valkoinen yöpuku yllään hän valkoisine kasvoineen muistutti aavetta.
Äiti silmäili häntä huolestuneena. "Novogeorgievskin linnoitus, Lili", sanoi hän painokkaasti. "Novogeorgievsk merkitsee suurta voittoa, tärkeätä saavutusta." Hänestä oli kuin olisi hänen pudistettava hereille tuo edessään oleva kalpea nainen. Hän laski molemmat kätensä tyttärensä hartioille ja pudisti häntä lempeästi. "Kuinka isä nyt iloitseekaan! Hän on tietenkin nyt vielä Varsovassa. Odotan jännityksellä hänen kirjettään. Iloitse sinäkin, Lili, nyt sota pian loppuu!"
"Sitä et usko itsekään." Rouva Rossin suupielet vetääntyivät epäilevään hymyilyyn. "Mitäpä minua hyödyttäisivät voitot ja menestys?!" Hän kohautti hartioitaan. "Ja rauhakaan?! Kansojen välistä vihamielisyyttä ei sekään poista. En koskaan enää toivu tästä sodasta." Hän huokasi, ja kiihkeästi ponnahtivat sitten esiin sanat: "Kiroan sitä kaiken elinaikani!"
"Mutta Lili!" Äiti koetti kädellään silittää tyttärensä rypistynyttä otsaa. "Sinä olet liiaksi yksin. Sinulla on liiaksi aikaa mietiskelyyn, lapseni. Jään mielelläni täksi illaksi luoksesi." Hän veti tyttären sisään ja kävi istumaan.
Mutta Lili sanoi väsyneesti: "Ei, ei, mene vaan kotiin. Minun luonani ei ole hyvä olla. Sinä olet iloinen ja voimakas, ja sinulla on oikeus siihen, — mutta minä!" Hän tarttui molemmin käsin kauniiseen vaaleaan tukkaansa. "Olen kuin rikkirunneltu. Rakkaus ja viha taistelevat minusta ja raatelevat minua. Olen alati pelon ja toivon ristiaallokossa. Tuollainen voitto tuottaa minulle aina niin kammottavia taisteluita. Kun soitetaan, on minusta kuin vietäisiin jotain minulle kallista hautaan. Minun täytyy pidellä korviani, en voi sitä kuulla!"