Rouva von Voigt ei sanonut: "Lapsiparka!" eikä myöskään sulkenut tytärtään säälivästi syliinsä. Siitä ei olisi ollut paljon apua. Lilin oli itsensä katsottava, kuinka suoriutui tuosta kaikesta, itsensä taisteltava taistelunsa. Ei kukaan muu voinut auttaa häntä tästä tunteiden ristiriidasta. Niinpä kysyi äiti nyt vain noustessaan lähteäksensä: "Oletko taas saanut kirjeen mieheltäsi?"
Nuori rouva muuttui eloisammaksi. "Hetkinen vielä, äiti!" Hän kiiruhti pienen kirjoituspöytänsä luo ottamaan kirjeen. Hän meni kattolampun alle ja luki sen. Hän ei lukenut sitä kokonaan ääneen, vaan käänsi vain sieltä täältä jonkun lauseen. "Emme ole enää entisissä asemissamme. Olemme edenneet Monte Pianolle saakka. Eilen teimme hyökkäyksen Schluderbachin itäpuolella!" Nuori rouva keskeytti, tuskaisena katsoi hän äitiinsä. "Ei näytä käyneen hyvin. Tämä kirje on kirjoitettu heinäkuun kahdentenakolmatta päivänä, tänään meillä on jo elokuun kahdeskymmenes päivä. Tunnen Enricon. Jos heillä olisi ollut menestystä, olisin jo saanut häneltä aikoja sitten uuden kirjeen. Silloin hänen täytyy saada kertoa voitosta. Hyvä Jumala, vaikka noiden italialaisten voitto järkyttääkin mieltäni, niin täytyy minun melkein toivoa sitä." Hän painoi kirjeen kasvoilleen. "On niin kauheata, kun ei saa tietoja!"
"Vai Schluderbachin luona!" Äiti koetti ohjata nuoren rouvan ajatukset toisaanne. "Muistatko vielä, kun olimme Schluderbachissa? Siitä on kai seitsemän vuotta. Se oli ihanalla Tyrolin matkallamme, alkaessamme retkemme Dolomiiteille. Tulimme Dürrnsteiniä alas, kauhea ukkosilma oli yllättänyt meidät, isä oli saanut rakkuloita jalkoihinsa, minäkin jaksoin lopuksi tuskin laahata jalkojani perässäni, likomärkinä saavuimme Schluderbachiin. Mutta hauskaa vain oli kaikki tyyni! Vaatteemme oli pantava kuivatusuuniin, isäntä toimitti meille apua. Sinä sait sisäkön tyrolilaisen pyhäpuvun. Illallisella alhaalla salissa tuli eräs herra pöytäämme — muuan kuuluisa maalari — ja pyysi saada maalata sinut. Muistatko vielä, lapseni?"
"En tiedä. En tiedä enää mitään. Elä sano seitsemän vuotta — seitsemänkymmentä vuotta siitä on!" Nuoren rouvan ääni sammui toivottomaan välinpitämättömyyteen. Hän rypisti otsaansa, ja hänen silmiinsä tuli ilme, kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet kaukana poissa.
Ulkonaisesti rauhallisena, mutta sisäisen levottomuuden masentamana sanoi äiti hyvää yötä. Kun hän alhaalla kulki rouva Krügerin oven ohitse, istui tämä vielä samassa asennossa kuin äsken, kumartuneena syvälle alas pöytää kohden. Hänen edessään oli suuri kartta ja sen vieressä paksu kirja. Nyt kohotti hän päätänsä ja säpsähti kuullessaan ohikulkijan tervehdyksen.
Kenraalitar tuli ovelle. Hän halusi lausua pari ystävällistä sanaa; olihan rouvalla kaikki hyvässä järjestyksessä, talo oli peräti siisti. "No, rouva Krüger, mitä pidätte tyttärestäni, vuokralaisestanne? Toivottavasti olette tyytyväinen. Liikaa melua ei hän pidä."
"En tiedä." Rouva silmäili häntä aivan toisiin ajatuksiin vaipuneena. Kuin tullen tajuihinsa hän sitten nousi paikaltaan: "Suokaa anteeksi! En tuntenut heti kenraalitarta!"
"Te luitte niin innokkaasti jotain?"
Rouva Krüger hymyili hämillään. "Minä koetin hakea Korsikaa. Täällä kirjassa on" — hän näytti avattua tietosanakirjaa, — "'saari Välimeressä!' Mutta en pääse oikein selville; en voi löytää sitä." Avuttomana haeskeli hänen etusormensa kartalta.
"Kas tässä." Rouva von Voigt opasti häntä. "Monet kiitokset." Rouva Krüger ilahtui nähtävästi; hän kävi puheliaaksi. "Minun poikani on nimittäin nyt siellä." Kuin lumottuna hän katseli saarta, joka nyrkin kaltaisena, sormi ojennettuna, oli kuvattuna italialaisen saappaan vasemmalla puolen. Hän nyökkäsi haaveissaan: "Nyt toki edes tiedän, millaista siellä on. Kovin iso ei se ole. Kaksisataayhdeksänkymmentä tuhatta ja kuusikymmentäkahdeksan asukasta luin siellä olevan. Vuorista siellä on ja sakeata metsää. Laaksot ovat hyvin hedelmällisiä, mutta huonosti viljeltyjä. Sitä mahtanee Gustav katsella silmät suurina; huonosti viljeltyyn ei meillä olla totuttu. Karjanhoitoa harjoitetaan ja kalastusta; tonnikaloja minä en tunne. Mutta varmaankin hän pitää niistä; hän piti kovasti kalasta. 'Äiti, keitäpä vihreää ankeriasta', sanoi hän alinomaa — ja jouluksi piti olla 'puolalaista toutainta'. Sitähän hän nyt ei siellä saa."