He istuivat nurkkaan työnnettyinä pienen pöydän ääressä ja niin lähellä toisiansa, että milloin mikin miehenjalka kosketti Minkan jalkaa. Polvet sattuivat pöydän alla yhteen, ja jos jokin polvi erityisen lujasti painautui hänen polveensa, vastasi hän samalla mitalla. Herra Lehmann oli kaunein noista neljästä ja vanha tuttava, ja hänhän myöskin maksoi Minkan puolesta. Niinpä loikin Minka sormille jokaista toista, joka häntä tavotteli.

"Maljanne, kaunis Minka!" He joivat vahvasti. Herra Lehmann maksoi viidestä lasista kutakin kohden, toiset kukin vain yhdestä. Sen voi hän hyvin tehdäkin, sillä hän omisti siviilielämässä hyvin tuottavan liikkeen Dennewitzin kadun varrella Berlinissä. Kun tulisi jälleen rauha ja hän palaisi kotiinsa, silloin sopisi kauniin Minkan vain tulla hänen luoksensa, hän kähertäisi kyllä hänen tukkansa. Ja herra Dombrowskia hän myöskin palvelisi. Näin sanoessaan hän iski silmää, ja toiset nauroivat haljetakseen. Miksikä ei nyt olisi pidetty hauskaa! Kun jälleen lähdettäisiin liikkeelle, kenpä tiesi kuinka kauan sitten olisi enää nauruun tilaisuutta! "Luoti vain, ja jääkää hyvästi!" sanoi herra Lehmann.

Minka kävi aivan hempeämieliseksi. Kuudes olutlasi oli ollut jo liikaa; hän alkoi äkkiä itkeä: Oi Jumala, hyvä jumala, hänen kelpo miehensä, missä hän mahtoikaan olla! Soturin vaimolla on sentään huonot päivät! Liian surullinen on hänen kohtalonsa. Ken tiesi, elikö hänen miehensä ollenkaan enää! Hän nojasi herra Lehmanniin, ja hänen sekava päänsä vaipui hänen olallensa.

"Voi hyvä Jumala, mieheni, voi, voi!" Samalla hän sentään salli ihailijan hyväillä niskaansa, joka raikkaana ja täyteläisenä pyrki esiin ohuesta puvusta. Hän tavotteli soturin vasenta kättä ja piti sitä hellästi sylissänsä.

V.

Kun Hedwig Bertholdi meni puutarhaansa, näki hän kuinka Krügerin rouva omassa puutarhassaan kokosi hedelmiä puista. Ne olivat kypsiä; pian varisisivat lehdet pois. Hänet valtasi tuska, kun hän ajatteli talven yksinäisyyttä. Edellinenkin talvi oli jo ollut kyllin vaikea, mutta silloin oli hänen miehensä toki vielä ollut kotona. "Ota joku luoksesi", kirjoitti hän. "Onhan niin hauskoja nuoria tyttöjä, jotka iloitsevat saadessaan turvapaikan — erittäinkin tällaisina aikoina."

Ei sanaakaan siitä, että hän palaisi pian, toivoi voivansa palata pian. Eikä myöskään mitään pahoittelua siitä, ettei itse voinut olla vaimonsa luona. Eivätkä hänen poikansakaan kirjoittaneet siitä mitään. Oli kuin olisivat he sotatoimissaan unohtaneet kaikki hellemmät tunteet. Hänen vanhimpansa, Heinz, oli saanut rautaristin ja Rudolf oli tullut aliupseeriksi. Mutta ei kukaan sanonut: "Äitiparka, kuinka yksin oletkaan!" — ja se olisi sentään ilahduttanut häntä enemmän kuin mikään muu.

Häntä kammotti kun hän ajatteli seuranaista, joka olisi opetettu aina hymyilemään, aina olemaan hilpeä, kuinka sietämättömiä käskijättären oikut olisivatkin. Ei, sellaista ei hän voisi sietää! Silloin saapui hänelle kirje eräältä nuoruudenystävättäreltä, josta hän ei pitkiin aikoihin ollut kuullut mitään, rouva von Lossbergiltä Koblenzista. Se sisälsi pyynnön. Herra von Lossberg — majuri — oli kuollut pitkällisten kärsimysten jälkeen neljännesvuosi sitten, saamiensa pahojen haavojen johdosta. Rouva von Lossberg, heikko ja mieleltään runneltu kun oli, olisi halunnut muuttaa vanhan äitinsä luo, joka asui pienessä hesseniläisessä kaupungissa, eläen pienellä eläkkeellä. Vanhin poika oli myöskin jo upseeri ja sodassa, molemmat nuoremmat olivat Bensbergissä kadettikoulussa; tytär vain oli kotona.

"Hilpeän Anna Mariani käy raskaaksi kuluttaa nuoruutensa tuossa pienessä sopukassa meidän kahden elämään kyllästyneen vanhan naisen seurassa. Soisin mielelläni että hän pääsisi johonkin perheeseen, jossa voisi auttaa talouden tai lasten hoidossa. On myöskin hyvä, jos hän nyt jo oppii mukaantumaan muihin, — minä en enää elä kauan, tunnen sen. Seuraan pian miestäni. Silloin käy Anna Marialle kumminkin välttämättömäksi tulla vierasten pariin. Mitään erikoisempaa ei hän ole oppinut, — arvelimme sitä tarpeettomaksi mieheni aseman ja hänen miellyttävän ulkomuotonsa perusteella. Kenties voit sinä, rakas Hedwig, jolla varmaankin on paljon tuttavia, auttaa minua tyttäreeni nähden!" — —

Talon hiljaiset huoneet kammottivat rouva Bertholdia; istuessaan yksin päivällis- ja illallispöydässä avarassa tyhjässä ruokasalissa, ei hän voinut syödä. Yksinäisyys kuristi hänen kurkkuansa. Syysillat olivat loppumattoman pitkiä. Entä yöt! Ryöväreitä, murhaajia ja varkaita ei hän enää pelännyt eikä tarkastellut kaappien taustoja. Mutta toisenlainen pelko oli vallannut hänen mielensä, — paljoa tuskallisempi pelko: suunnaton levottomuus siitä, kuinka kaikki päättyisi! Nyt alkoi jo toinen sotatalvi. Kuinka kauan tätä vielä kestäisi?! Voisiko Saksa yhä edelleen pitää puoliansa? Oliko sillä vielä tarpeeksi miehiä taistelemaan, voittamaan? Surevien luku näytti hänestä lisääntyvän päivä päivältä. Kävivätkö kaikki ihmiset mustiin puettuina? Eivätkö ilmoitukset "sankarikuolemasta" lisääntyneet lisääntymistään? Ne täyttivät pitkät palstat sanomalehdissä, kokonaiset sivut. Eikä missään enää kuulunut naurua. Jospa hän tietäisi jonkun, joka vielä voisi nauraa oikein sydämellisesti! Huoletonta, viatonta, hilpeätä naurua! Voisikohan tuo nuori tyttö nauraa sillä tavoin? Nythän ei tosin nuorisokaan enää nauranut. Rouva Krügerin puutarhassa näki hän nuoren rouva Rossin nunnan kaltaisena vaeltavan puksipuiden reunustamien sarkojen keskellä. Tumma huntu peitti hänen vaaleata tukkaansa. Olisi ollut luonnollista että Hedwig olisi aidan ylitse lausunut hänelle pari sanaa, sillä olivathan he naapurit, mutta hän pelkäsi sanoa mitään nähdessään nuo alakuloiset kasvot. Sieltä ei näyttänyt olevan mitään virkistystä tulossa. Ja rouva Krügeriä kohtaan hän tunsi suorastaan arkuutta. Hän puuhaili puutarhassaan kasvot niin levollisina että se tuntui luonnottomalta. Kuinka voikaan olla noin levollinen? Ja kaikkein vähimmin oli rouva Krügerilla siihen syytä. Mutta hän korjasi satoa hedelmäpuistaan niin toimeliaana, kuin vallitsisi täysi rauha, eikä hänen tarvitsisi ajatella mitään muuta kuin satoansa.