Ylhäällä tikapuilla seisoi rouva Krüger ja ongiskeli noukkimiskoneellaan viimeistä omenaa niin itsepintaisesti, kuin olisi mitä suurin onni ollut saavutettavissa tuolla ylhäällä notkuvassa latvassa. Mitä tarkimmalla huolella asetteli hän parhaat hedelmät heinillä täytettyyn koppaan, varoen koskettelemasta niitä muutoin kuin käsineillä.
Tänään Hedwigin sentään täytyi huutaa hänelle. Oli kaunis päivä, lokakuun aurinko kokosi viimeiset voimansa, sen säteet tunkivat aidan viereisen, puolittain metsistyneen vanhan päärynäpuun kuivuvien lehtien lävitse, niin että se tuulenhengen käydessä hohti kuin veressä. Rouva Krüger kokoili maahan karistamiansa pieniä päärynöitä; hän hikoili, auringonsäteet heijastuivat hänen syvälle taivutettuun selkäänsä. Kun hän suoristautui, sattuivat hänen katseensa juuri rouva Bertholdiin, joka silmäili häntä aidan ylitse.
"Huusitteko minulle jotain?"
"Huusin kyllä", sanoi Hedwig. "Olen niin yksin. Sanokaapa, rouva Krüger, mitä varten te poimitte ne kaikki? Mitä niillä kumminkaan tekee?" Hän viittasi maahan varisseisiin ryppyisiin päärynäpahaisiin.
"Näillä?" Rouva Krüger näytti ojennetulla kädellään paria noista viheliäisistä hedelmistä. "Näistä minä laitan hilloa. Ja joskaan niitä ei kävisi syöminen, niin onhan minulla ainakin työtä, rouva Bertholdi. Kymmenen kumarrusta karkottaa kymmenen ajatusta, sata kumarrusta satasen ajatuksia. Kun on kumartanut niin monta kertaa, ettei enää jaksa lainkaan ajatella, silloin nukkuu yöllä. Minä nukun."
"Minä en!" Hedwig huokasi.
Rouva Krüger silmäili häntä moittivasti. "Lähettäkää pois palvelustyttönne, tehkää itse kaikki työt. Minä en tahtoisi nyt pitää palvelijoita. Yksin, yksin teen kaikki: siistin, keitän, kaivan, pesen, ruokin kanat, siistin kaniinien ja vuohen majaset."
"Minä en pysty siihen." Rouva Bertholdin kädet vaipuivat alas. "Enhän ole tottunut työhön. En kestä mitään."
Rouva Krüger naurahti. "Mitä kestämiseen tulee, niin kestää ihminen paljon kummempaakin." Hän tuli aivan aidan viereen. Pyyhkien ruskettuneella kädellään hien otsaltaan, jossa pari irtaantunutta harmaata suortuvaa liehui, sanoi hän synkkänä: "Olen lukenut lehdestä, mitä ne saavat kestää, jotka ovat sodassa: he makaavat juoksuhaudoissaan pelkässä liejussa, granaatit lentelevät vain heidän ympärillään — tuolla sinkoaa ilmaan käsi, täällä jalka — tuolla päänpuolikas, tässä aivot — toveri oli siinä äsken, ja nyt jätteitä vain. Ja heidän täytyy ajatella: 'Kohta tulee minun vuoroni!' Ei, rouva Bertholdi, meidän täällä ei kenenkään sovi sanoa: sitä tai tätä minä en kestä. Ja mitä kaikkea arvelette minun Gustavillani olevan kestettävänä? Siellä kaukana vankeudessa kolkolla saarella. Ja kun ei sitten edes saa kirjoittaa! Ja mitä saavatkaan haavoittuneemme kestää! Mutta kaikki päärynäni minä niille annan ja kaikki omenani. Ne olivat aina Gustavin herkkua! No, ensi vuonna! Sinne on liian pitkä matka, enhän voi lähettää mitään sinne. Eivät ne menisi perille."
Ei, varmaankaan ne eivät koskaan menisi perille! Otsa rypyssä katseli Hedwig Bertholdi rouva Krügeriä, joka kantoi raskasta päärynäkoppaa sisään. Se maa, missä Gustav oleskeli, oli kaukana maapallosta, niin kaukana ettei kukaan vielä ollut palannut sieltä. Salainen kauhu värisytti Hedwigiä: ja äiti uskoi niin lujasti hänen vankinaoloonsa Korsikalla. Hän ei muka saanut kirjoittaa, niin otaksui rouva Krüger. Äitiraukka! Hedwig Bertholdia alkoi äkkiä palella tuossa auringon kultaamassa puutarhassa, — lokakuun aurinko ei sentään enää pysty lämmittämään. Hän kiiruhti takaisin sisälle, kirjoituspöytänsä ääreen, tarttui kynään ja ryhtyi nopeasti kirjoittamaan: Anna Maria von Lossbergin oli tultava hänen luoksensa. Ja pian, niin pian kuin mahdollista! Hän oli yksin, talossa oli tilaa yllinkyllin, Berlini oli lähellä, hän opastaisi kernaasti tuota nuorta tyttöä ja iloitsisi voidessaan tuottaa hänelle iloa. Hänen oli vain tultava — tultava pian! Ja hilpeys, josta hänen äitinsä kirjoitti, oli hänen tuotava mukanansa.