Hedwig tunsi mielensä kevyemmäksi, kun kirje oli postissa. Huomenna olisi kirje Koblenzissa, ylihuomenna hän jo voi saada vastauksen.
* * * * *
Kun Anna Maria von Lossberg aamuisin heräsi nokkospalttinaverhoilla varustetussa vuoteessaan, sininen silkkipeite yllään, ei hän vieläkään ollut aina heti aluksi selvillä missä oikein oli. Kuinka ihanaa ja mukavaa täällä olikaan! Kotona hän oli nukkunut sohvalla äitinsä huoneessa. Isän vuoteessa ei hän ollut saanut nukkua, rouva von Lossberg ei voinut vielä mukaantua siihen, että se otettaisiin käytäntöön. Siinä oli hänen miehensä maannut hyvinä ja huonoina aikoina; siitä oli hän illalla ennen lähtöänsä sotaan ojentanut vaimollensa tukevan soturinkätensä: "Ole uljas, rakas vaimoni!" Ja lausuessaan hänelle viimeiset jäähyväiset oli hän jälleen kurottanut siitä hänelle kätensä, nyt niin heikoksi käyneen: "Ole uljas!"
Anna Maria oli kahdeksantoista vuoden vanha. Silloin ei voi alati olla alakuloinen. Täytyisihän sodan toki kerrankin loppua, ja sitten olisi kaikki jälleen hyvin. Sitä, ettei hänen isänsä silloin enää olisi olemassa, ei hän ajatellut. Kun tuo solakka terve neitonen seisoi kuvastimen edessä, hymyilivät hänelle raikkaat kasvot, loistavat silmät; kalpeus, jonka huoli isän takia ja ahtaat olot äidin luona olivat aiheuttaneet, katosi täällä pian tipotiehensä. Rouva Bertholdia kohtaan hän tunsi haaveellista ihailua. Hän oli hänestä maailmannaisen ihanne. Hänellä oli niin kauniita vaatteita, että Anna Maria tuskin oli sellaisia nähnytkään, — hänen tuttavansa Koblenzissa kävivät paljon yksinkertaisemmin puettuina. Myöskin tuntui hänestä peräti ylhäiseltä nukkua niin kauan aamuisin ja antaa palvelustytön kammata tukka. Usein kiintyi myöskin hänen ihaileva katseensa rouva Bertholdin huolellisesti hoidettuihin valkoisiin käsiin suipoksi leikattuine kiiltävine kynsineen ja monine sormuksineen. Niin arkaillen ei Anna Marian äidin ollut käynyt käsiänsä käyttäminen, ja muuta koristetta ei niissä ollut kuin vihkisormus. Äitiparan oli aina täytynyt olla uutterassa työssä, — elämä on hankalaa, kun sen pitää vaikuttaa hienommalta kuin se todellisuudessa on!
Nyt Anna Maria usein tunsi jotain kauhun tapaista mennyttä aikaa ajatellessaan. Kun hän nyt oli tutustunut varallisuuden viehätyksiin, tuntui hänestä kauhealta moni seikka, jota hän aikaisemmin oli kuvitellut tavottelemisen arvoiseksi, jopa toiveittensa ainoaksi päämääräksi — kuten sellainen avioliitto kuin hänen äitinsä. Hän ajatteli usein avioliittoa, ja hänen täytyi niin tehdä, sillä hän tiesi: en ole oppinut mitään, rahaa minulla: ei myöskään ole, — minulla ei ole muuta kuin kauniit kasvoni, sorea varteni ja nuoruuteni.
Hedwig hemmotteli häntä. Kaiken yksinäisyydessä kasaantuneen hellyyden hän vuodatti hänen ylitsensä. Mitä viheliäisen epäaistikkaita pukuja olikaan Anna Maria tuonut mukanansa! Hän meni hänen kanssaan Berliniin ja hankki hänelle uudet pukimet, ja kaikkea hän halusi näyttää Anna Marialle, ja hän nautti hänen ihastuksestaan. Nyt oli melkein kuin ei olisi ollutkaan sota-aika, ja hän tunsi melkein nuorentuvansa hänen seurassansa. Ja tuon tyttöseni naurua, — tuota raikasta, hilpeätä reiniläistä naurua!
Joka ikisessä kirjeessä, jonka hän lähetti pojillensa, hän kertoeli seikkaperäisesti, 'kasvattityttärestään.' Mitä Anna Maria ajatteli, mitä hän sanoi, mitä hän teki, miltä hän näytti, miten miellytti muita, kaikki oli tärkeätä. "Viehättävä tyttö", kirjoitti Bertholdi, kun hänen rouvansa lähetti hänelle Anna Marian valokuvan. Heinz sai sen myöskin. "Ihastuttava kerrassaan", kirjoitti tämä. Rudolfille lähetti hän sen myöskin, mutta tämä ei maininnut siitä mitään. Se pahoitti äitiä. Ah, hänen nuorempi poikansa oli muuttunut suuresti, — ja muuttuneet ne olivat molemmat. Tuskin he enää tiedustelivat kuinka kotona voitiin. Entisyys näytti kokonaan haihtuneen heidän mielestänsä. Oli kuin ei maailmassa enää olisikaan ollut mitään muuta kuin 'juoksuhautoja, salakaivantoja, täyssattumia, käsikranaatteja, kaasuhyökkäyksiä!' Ja kylmäverisyydellä, joka äitiin vaikutti raakuudelta, kuvaili Rudolf, — hän, joka ei ennen olisi voinut tehdä eläimellekään pahaa, joka talvella oli ruokkinut lintuja, joka oli silitellyt joka koiraa, — hänen juoksuhautaansa tunkeutuneen vihollisen kaameata loppua. Surren ajatteli äiti: liian kauan ovat he jo olleet erillään kotioloista, jopa sodan olisi aika loppua, jotta pojat jälleen palaisivat tavalliseen elämään, opintojansa jatkamaan, entisiä harrastuksiaan toteuttamaan. Väliin oli hänestä kuin nuo, joille hän kirjoitti, eivät olisikaan olleet hänen poikiansa, vaan ventovieraita miehiä. Jo aikoja täysi-ikäisiä, kovaluontoisia miehiä, joihin hän ei enää kyennyt vaikuttamaan, joihin eivät enää pystyneet mitkään lempeämmät vaikutelmat. Eivät he enää olleet niitä poikasia, joille ero oli tuntunut niin vaikealta. Vielä näki hän edessään Rudolfinsa nuoret kasvot ja hänen kalpeaksi käyneet huulensa. Omituinen värähdys oli käynyt yli hänen muotonsa, — uhkasiko itku tulla? "Rakas äiti", hän oli kurottanut kätensä äitiä kohden, — juna lähti. Saisiko hän enää koskaan kuulla tuon saman, yhtä lempeästi ja tuntehikkaasti lausuttuna: "Rakas äiti!"
Mutta Anna Mariasta, jolle hän luki ääneen poikiensa kirjeet, tuo kaikki oli aivan luonnollista. "Täytyyhän heidän muuttua", sanoi hän, "muutoin he eivät saisi mitään aikaan. Minusta tuo on ihanaa kaikki tyyni. Toivoisin vain olevani itse siellä mukana!"
Ja hän alkoi rallattaa laulua, jonka usein oli kuullut kotona Koblenzissa sotamiesten marssiessa ohitse, jonnekin, sotaan:
"Sotamies se hauska veikko. Mieli hällä pelvoton. Ilo raikuu laulussansa. Tytöill' lemmekäs hän on. Rallalaa, rallalaa, ralla rallalalaa!"