* * * * *
Raivokkaana riehui taistelu Champagnessa. Tuli paljon junia tuoden haavoittuneita, pitkät rivit vaunuja, joissa oli kauas näkyvä suuri punainen risti. Monena yönä heräsi Hedwig Bertholdi säpsähtäen unesta, — hänen molemmat poikansa olivat länsirintamalla, — läpi esikaupungin hiljaisuuden kajahti palokunnantalon tornista höyrysireenin valittava, onton kolea toitotus. Tuli ei ollut valloillaan, vaan haavoittuneita jätettiin tännekin.
Koulujen vanhemmat oppilaat olivat kutsutut avustamaan; koululakki vinossa, samarialaisnauha käsivarressa riensivät poikaset paareineen asemalle. Moni äiti katsoi tuskallisesti heidän jälkeensä: jos sotaa kestäisi vielä kauan, tulisi hänenkin poikansa vuoro. Yölliselle taivaalle kohosi vavahtelevia rukouksia. Omituisen rauhaisena kaareili syystaivas maan yläpuolella. Levollisina hohtivat sen tähtöset, kuin kirkkaat silmät, jotka näkevät kaikki, ja joita ei mikään voi pelästyttää.
Mutta ihmismieliin ei tuo hiljainen hohde voinut vuodattaa hoivaa. Eikö ollut kuin olisi kuultu taistelun tuoksinaa, kanuunain ja ihmisten mylvintää, pirstoutuvain granaattien ja raadeltujen ihmisten voihkauksia? Eikö tässäkin ennen puhtaassa maalaisilmassa tuntunut ruudin hajua, tukahduttavien kaasujen ja veren löyhkää? Ei, tänne saakka ei tunkeunut sodan melske eikä sen kammottavat lemahdukset, mutta mukana oltiin silti, mukana taisteluissa ja juoksuhaudoissa, mukana hyökkääjien riveissä. Kaikkine kauhuineen oli lokakuun taistelut täälläkin koettu. Ei uskallettu enää hengittää vapaasti, — murtaisikohan vihollinen rintaman? Niitä oli niin paljon: ranskalaisia, englantilaisia ja mustia joukkoja. Onnistuisiko niiden voittaa Saksan joukot?
Vihlova tuska tunki sydämiin kuin kalvava mato. Ne, joilla ei enää ollut mitään menetettävää, tuijottivat surumielisesti toisiin. He olivat jo kovimman kokeneet, — ken noista toisista oli määrätty ensiksi turhaan vastausta odottamaan? Ken saisi takaisin kirjeen, johon oli merkittynä: "Kunnian kentällä kaatunut."? Kadehdittava se äiti, joka vielä sai lähempiä tietoja, joka tiesi, missä hänen lapsensa oli kätketty lepoon. Niin hyvin ei ollut kaikkien laita.
Tiedonantojen edessä asemalla tungeksi alati ihmisiä Levottomuutta kuvastivat nuo kalpeat kasvot, — kauhea tunne tuo, että oli niin kaukana ja kumminkin kaikessa mukana! Mikä kuumeentapainen uutisten jano, mikä kiihkeys huhujen ahmimisessa! Mitä kaikkea olikaan ehtinyt tapahtua eilisestä, taikkapa vain sitten viime hetken! Silmänräpäys merkitsi nyt äärettömyyttä. Ei kyetty puhumaankaan kuin puoliääneen.
Margareta Dietrich oli alati asemalla. Hän luki jokaisen uuden tiedonannon — luki sen vielä toistamiseen, ikäänkuin ei olisi sitä oikein oivaltanut, ja sitten hän osti uusimman sanomalehden. Hän luki sen, loittoni muutaman askeleen ja palasi sitten uudelleen takaisin. Kun haavoitettuja kuljetettiin ohitse, tunkeutui hän aivan lähelle. Ei hän välittänyt käskystä poistua. "Yleisöä kielletään uteliaisuudella rasittamasta haavoittuneita!" Hänet työnnettiin pois, mutta hän lähestyi uudelleen.
"Kenties siinä viedään sulhastani, — oi päästäkää minut lähemmäksi!" Silmät avoauki hän tuijotti soturien kalpeisiin kasvoihin. Epätoivoissaan hän sitten pudisti päätänsä: "Ei se ole hän!"
Häntä säälittiin, — hakihan hän sulhastaan — tyttöparka!
Ei kulunut ainoatakaan yötä, jolloin haavoitettuja odotettiin asemalle, ilman että Dietrichin neiti seisoi asemalla. Hän odotti tunnista tuntiin, seisten kaukojunille vievien porrasten alimmalla astuimella. Hän nojasi selkäänsä sivuseinämään, kurotti päänsä eteenpäin silmäillen taukoamatta portaita ylös. Häntä puistatti kylmässä yöviimassa. Täällä tapasi hänet Gertrud Hieselhahn, palatessaan eräänä iltana Berlinistä tavallista myöhempään, vasta puoliyön tienoissa. Hän oli perin väsynyt, mutta siitä ei nykyisin käynyt välittäminen. Hän halusi edistyä, ja sitäpaitsi ansaitsi pelkällä neulomisella liian vähän. Niinpä hän päivätyönsä päätyttyä vielä oli mukana iltakursseilla eräässä kauppakoulussa, hänen täytyi talveksi saada parempi paikka, ellei tahtonut pienokaisensa kanssa nähdä nälkää.