Ei, ei se ollutkaan hän! Lyöden kätensä kasvoilleen tyrskähti Margareta nyyhkytyksiin.
Öisellä asemalla tuo herätti huomiota: mitä täällä oli tekeillä, ken täällä niin huusi? Uteliaita tuli juosten. Vahdissa oleva asemamies laskeutui alas asemasillalta: "Mitä melua te täällä pidätte?"
Masentuneena oli neiti Dietrich lyyhistynyt kokoon asemahuoneen portaille. Asemamies tarttui hänen hartiaansa: vai niin, vai niin, sehän näkyi olevan sama, joka aina odotteli täällä. "Menkää, menkää," sanoi hän lauhkeasti, "ei nyt enää tule mitään junaa, menkää kotiin."
"Tule, Gretchen, tule," pyyteli myöskin Gertrud. Hän otti nyyhkyttävää tyttöä kainalosta. Hänen onnistui nostaa hänet pystyyn, hän meni nopeasti pois hänen kanssaan. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, häpeäntunne kohotti punan hänen poskilleen, — - kaikki ihmiset katsoivat heihin. Mutta ei hän myöskään tahtonut jättää toista oman onnensa nojaan.
VI.
Nuo miehet, jotka tomuisina Champagnen valkoisesta kalkista olivat kuin jauhoon hieroontuneet myllärit, olivat kestäneet kestettävänsä, — nyt oli lepo seurannut. Vihollisen ei ollut onnistunut puhkaista rintamaa, Jumalan kiitos! Hengitettiin helpommin, ja reipas rohkeus täytti mielet. Mitäpä siitä, joskin talvi oli tullut, tuoden mukanaan pakkasta ja pimeyttä! Nyt luultiin varmasti, että oli syytä toivoa parasta, ja toivo tuo mukanaan lämpöä ja valoa. Keväällä oli sota päättyvä — rohkeutta vain siihen saakka!
Nyt alkoivat sodan seuraukset tuntua täyttä totta. Ei silti, etteivät ne olisi jo aikoja tuntuneet, mutta tuo kestetty tuikea tuska oli ollut kuin taivaan jylinää, joka lamauttaa koko luomakunnan; nyt seurasivat neulanpiston kaltaiset pienet kärsimykset. Jauhoista ja leivästä alkoi tulla puute. Perunaleipä ei tahtonut maistua, eikä siitä tullut kylläiseksikään. Leivän niukkuus tuntui kiihottavan näläntunnetta.
"Kestäähän tämän sentään vielä," kirjoitti rouva von Voigt miehellensä. "Itse puolestani en ole kärsinyt nykyisestä puutteesta, vähäiseltä se minusta tuntuu. Olenhan niin kiitollinen siitä, että sinä olet säästynyt, ja että nyt saatte levätä Champagnen suunnattomain ponnistusten jälkeen. On hetkiä, jolloin voisin jälleen hengittää vapaasti, jopa olla iloinenkin, mutta Lilin kohtalo vaivaa kovin mieltäni. Rossi on ollut viikkomääriä alati taisteluissa Tyrolin rintamalla; hän kirjoittaa vain harvoin." —
Lili lepäsi tänään sohvallaan, hänellä oli hiukan kuumetta. Hän oli ehtinyt liiaksi vieraantua Saksan talvesta, ainainen kostea kylmyys tuotti hänelle yskää ja nuhaa. Ja matala harmaa taivas teki hänet synkkämieliseksi. Ah, vain pala sineä, hiukan auringonlämpöä — ja kirje!
Hänen miehensä viimeinen tiedonanto oli kirjoitettu lokakuun lopulla. Nyt oli ollut kovia otteluita Schluderbachin rajasillan luona. Oi, tuon sillan hän muisti niin hyvin!