Hän sulki silmänsä. Kaikenmoisia kuvia tuli hänen eteensä. Sen ylitse hän oli ajanut vanhempinensa eräänä ihanana kesäpäivänä, joka oli kaksin verroin kirkas ja raikas edellisen päivän rajuilman jälkeen. Hän oli riemusta huudahdellut ääneen — oi, kuinka hyvin hän sen muisti! Hän näki itsensä seisoallaan vaunuissa, ojennetuin käsin oli hän hypähtänyt pystyyn ihastuksensa vallassa. Hevoset juoksivat ripeästi, ryöppyävä vuoripuro syöksyi uomaansa alas hopeavaahtoa heitellen. Korkeat lehtikuuset tuoksuivat, kuin uhrisauhu kohosi niiden lemu sinitaivaalle. Perhoset liitelivät heidän vaunujensa edellä, oli niin hilpeätä, niin loistokasta tuossa kapeassa laaksossa, yksin vihreän kuusimetsän yläpuolella kohoavat jylhät vuorenhuiputkin, joita peitti ohukainen kerros tuoretta lunta, tuntuivat kertoilevan ikuisesta ilosta. Sillan kohdalla, missä tie kohoaa niin jyrkästi ylöspäin, oli hän hypännyt maahan. Hän asteli ajajan rinnalla. Hellävaroen koskea tipsutteli tämän ruoska hevosten selkiin, — ei se liioin tuottanut kipua — ken olisi sellaisessa paikassa voinut tuottaa tuskaa halvimmallekaan luontokappaleelle! Ja nyt —?!
Liliä puistatti. Häntä paleli, hän vetääntyi paremmin suojaavan peitteen alle. Siellä taisteli nyt hänen miehensä sotamiehinensä. Hiipivätköhän he kiviseinämiä alas, piiloutuen tuuheitten lehtikuusien suojaan? Vai kiipesivätkö puronviertä ylös, hakien käsin ja jaloin tukikohtaa? Oliko päivä? — vai oliko yö? Siitä ei ollut tietoa. Mustana riippui taivas yli laakson, höyryn ja savun pimentämänä. Vuoren sopukassa oli jotain pilventapaista, sinne oli jonnekin asetettu konekivääri, ja se syyti vimmatusti luoteja kallioseinän repeämiä pitkin alas. Voi sitä ratinaa! Lili piteli korviansa. Kunpa hän ei edes olisi lukenut sanomalehtiä niin tarkasti! Niissä kuvattiin taistelut sillä tavoin, että hänestä oli kuin olisi itse ollut mukana. Ja kumminkin kärsi hän vain sadannen osan siitä, mitä hänen miehensä oli kestettävä — yli-inhimillisiä ponnistuksia, ainaista kuolonvaaraa. Ei, ei sittenkään, enemmän hän kärsi kuin miehensä!
Levottomasti heitteli hän kuumeissaan päätänsä. Oliko hänen miehellään aavistustakaan niistä tunteista, jotka riehuivat hänen sydämessään, suunnaten hänen toivomuksensa väliin sinne, väliin tänne, pitäen häntä toivon ja pelon ainaisessa ristiriidassa? Mies ei koskaan käsitä, miten nainen voi kärsiä — ei koskaan — ja mitä hän kärsi, sitä ei kenenkään muun tarvinnut kokea. Jos hän olisi ollut italiatar taikka hänen miehensä saksalainen, silloinhan hän pelkäisi ainoastaan hänen henkensä puolesta, mutta nyt tunsi hän vieläkin kipeämpää tuskaa. Tuliko hänen toivoa voittoa puolustajille vai hyökkääjille? Toisaalla oli hänen miehensä, jota hän kerran oli rakastanut niin hellästi — ah, joka yhä vieläkin oli hänelle niin rakas, — toisaalla hänen isänmaansa, johon hän oli niin kiintynyt sydänjuurillaan, että irroittaminen siitä merkitsi kuihtumista. Ei hän ollut ennen aavistanutkaan tuon kiintymyksen voimaa! Silloin oli tuo toinen maa tuntunut hänestä paljoa kauniimmalta, sen aarteet runsaammilta, ihmiset herttaisemmilta! Mutta nyt?! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, suuttumus jäykistytti hänen hempeät kasvonsa. Hän hypähti sohvalta ja heitti lämmittävän peitteen luotansa. Jo riitti — joutukoon tuo kavala maa perikatoon, sen miehet — äkkiä hän säpsähti. Oliko hän huutanut ääneen?
Ovea kolkutettiin. Hänen palvelustyttönsä tuli sisään. "Postinne, armollinen rouva!" — — — —
Krügerin leski, joka oli alhaalla, kuuli äänekkään huudon. Se oli vain lyhyt kirkaisu, mutta niin täynnä kauhua, hillitöntä tuskaa, kuin olisi se lähtenyt kuolemanhädässä kamppailevan povesta. Se tuli ylhäältä! Hän juoksi eteiseen. Silloin syöksähti jo palvelustyttö portaita alas. "Rouva, hyvä Jumala, rouva — — —!"
Ylhäällä makasi nuori rouva maassa, hän oli kaatunut. Se oli tullut liian äkkiä. Kun talonemäntä tuli huoneeseen, koetti hän sentään jo nousta. Ei, hän ei ollut mennyt tiedottomaksi, hän ei tahtonut menettää tajuntaansa. Hän oli jo toipunut. Äänettömällä, hiljaisuutta vaativalla liikkeellä lähetti hän itkuun tyrskähtäneen palvelustytön luotansa. Kuten sokeaksi käynyt, joka ei vielä tahdo tunnustaa sokeuttaan, tavotteli hän kirjettään, joka juuri oli tullut postissa. Se oli pudonnut hänen kädestänsä.
Nyt piti hän sitä jälleen vapisevassa kädessänsä. Seisten horjuvana keskellä huonetta luki hän sen vielä kerran nopeasti, silmissä niin tuikea tuskan ilme, että Krügerin rouvan sydän — sydän, joka ei niin hevillä heltynyt, — vavahti säälistä: hänkö myöskin, myös hän! Niin nuori ja niin kaunis ja sittenkin, sittenkin!
Rouva Krügerin työstä kovettunut käsi silitteli valkoisen aamupuvun hihaa: "Istukaa, istukaa toki!" Hän painoi nuoren rouvan istumaan sohvaan, jäi seisomaan aivan hänen viereensä, oikaisten itseään, ikäänkuin olisi tukevalla varrellansa vielä voinut pidättää onnettomuuden.
Hymyillen sydäntä vihlovasti katsoi nuori rouva vanhempaan: "Mieheni on kaatunut!"
Vanhempi vastasi, hymyillen hänkin: "Ja minun poikani on vankina. Mutta minä näen hänet jälleen. Te näette myöskin miehenne jälleen!"