Rouva Krüger rohkeni laskea kätensä tuolle vaalealle syvään vaipuneelle päälle. Omituinen hohde valahti hänen kasvoillensa, kirkastaen niiden jokapäiväisyyden. Hänen äänessään kajahti kuin luottavaista hartautta, ehdotonta uskoa: "Te näette hänet jälleen — minä näen poikani jälleen. Emme vain tiedä — milloin!"
* * * * *
Luutnantti Rossi oli kaatunut. Juuri kun hän hyökätessään sotamiestensä kanssa oli huutanut "Avanti!" Luoti oli sattunut hänen suuhunsa, murskaten hänen pääparkansa. Se, mikä hänestä oli jäänyt jäljelle, oli haudattu Monte Pianon vieressä olevalle pienelle nurmikentälle, missä jo lepäsi niin monta kunnon soturia. Hänen sankariverensä ei ollut vuotanut turhaan, johtajansa kuoleman innostamina olivat alppijääkärit saaneet aikaan sen, mihin viikkomääriä oli turhaan pyritty: he olivat karkottaneet vihollisen rajasillalta ja valloittaneet vahvasti varustetut asemat. Tämän tiedonannon lähetti leskelle eräs kaatuneen toveri, komppanian toinen luutnantti.
Kirje oli tarvinnut paljon aikaa saapuaksensa kiertoteitä hänen käsiinsä. Rossi oli kaatunut jo kahden päivän kuluttua siitä kuin oli hänelle kirjoittanut — ja hän oli ajatuksissaan tuntenut mielipahaa häntä kohtaan, kironnut häntä ja hänen uskotonta maatansa, — hyvä Jumala, ei häntä, ei, ei häntä. Ainoastaan hänen maatansa. Oi, hänen Enrico-parkaansa! Lili luki hänen kirjeensä uudelleen ja aina uudelleen, kyyneleitä vuodattaen. Kuinka olikaan mahdollista, että moni seikka niissä oli voinut häntä kiusata?! Nyt omisti hän miehellensä jälleen koko sydämensä, tarrautuen kiinni hänen muistoonsa. Hänestä oli kuin täytyisi hänen puristaa silmänsä umpeen, päästäkseen näkemästä maailman tapahtumia, tukita korvansa. Ei nähdä eikä kuulla enää mitään muuta kuin häntä. Mitä koski häneen kansallisuuksien eripuraisuus, kansojen viha? Hänen oma kohtalonsa täytti kokonaan hänen mielensä. Ja hänen kohtalonsa oli hänen miehensä, hänen rakas miehensä. Ei ainoatakaan surullista hetkeä ollut tämä tahtonut hänelle tuottaa, ja nyt täytyi hänen kumminkin vuodattaa niin paljon kyyneleitä hänen tähtensä. Hänen tuskansa kirkasti hänen miehensä kuvan, tehden vainajasta enemmän kuin mitä tämä ikinä itse oli aavistanut. Nyt ei Lili enää välittänyt siitä, että hän oli taistellut Italian puolesta, nyt näki hän hänessä vain sankarin, joka oli uhrannut henkensä jalon asian takia. Hän tunsi ylpeyttä lukiessaan ystävän kirjeestä, että Rossista olisi pian tullut kapteeni ja että kunniamerkki, joka ei ollut vielä ehtinyt koristaa elävän rintaa, oli annettu hänelle mukaan hautaan. Hänen sotamiehensä olivat surreet häntä; päällystö samoin kuin käskynalaiset tulisivat säilyttämään tuon uljaan miehen kunniakkaassa muistossa.
Äitinsä kanssa ei Lili voinut puhua vainajasta samalla tavoin, kuin hän häntä ajatteli. Hänestä tuntui, kuin olisi äidin kasvoille silloin ilmestynyt omituinen piirre, piirre, joka merkitsi — vastaväitettä.
Oikein hän oli arvannutkin. Niin suuresti kuin rouva von Voigt surikin tyttärensä kanssa, täytyi hänen kumminkin sanoa itsellensä: siinä oli ratkaisu. Italialainen haave oli haaveilta loppuun. Lili oli vielä nuori, jospa Jumala sallisi hänen alkaa elämänsä vielä uudelleen!
Ja tytär tunsi sen: jos vainaja olisi ollut saksalainen upseeri, olisi äidin suru ollut aivan toisenlainen. Ja Lili sulkeutui kokonaan omaan itseensä.
Tuntimääriä istui hän akkunan ääressä, kädet syliin vaipuneina ja haaveksiva katse suunnattuna alas pihaan. Kenpä voisi mukaantua kaikkeen niin tyynesti kuin tuo rouva tuolla alhaalla! Hän meni aina samaan aikaan ruokkimaan kanojansa, kaniinejansa ja vuohtansa. Eläimet tunsivat hänet. Kun kanat, jotka saivat nyt, ennenkuin maa jäätyi, kuljeskella ja kuopia maata talvisen koleassa puutarhassa, kuulivat jykevien nahkatohvelien ensi askeleen pihakivityksellä, syöksähtivät ne nopeasti vastaan. Silloin tuli jotain hymyilyn tapaista rouva Krügerin ryppyisille kasvoille. Ja hymyily kajasti niillä vielä hänen täyttäessään mäkättävän vuohen heinähäkkiä, ja se tuli yhä huomattavammaksi, kun hän meni kaniinien luo.
Lili näki noiden valkoisten ja mustapilkkuisten eläinten hypiskelevän rautalankaoviensa takana. Krügerin rouva pysähtyi aina pitkäksi aikaa niiden luokse. Ihme ettei häntä palellut! Ensi lumi peitti jo maan. Mutta hän seisoi ainakin puolen tuntia tohvelit jalassa kumarassa tuon matalan majasen vieressä, pisti kätensä sisään ja silitteli eläimiä. Kuinka köyhäksi täytyykään tulla, jotta viitsisi tuolla tavoin seurustella kaniinien kanssa! Lilin kasvoille tuli säälin ilme. Kun rouva Krüger eräänä päivänä koetti naulata olkimattoja majasen ympärille eikä oikein näyttänyt suoriutuvan siitä yksin, meni Lili alas häntä auttamaan. Köyhiähän he molemmat olivat!
"Tämä tässä on 'Lumikki'", sanoi rouva Krüger, "ja tämä on 'Ruusunen'". Hän oli avannut pienen oven. Kaksi lumivalkoista kaniinia, ihania eläimiä, joilla oli pitkä silkkikarva, tuli heti esiin, painoi päänsä punertavine korvineen maahan, hyväilyjä pyydellen. Kenpä olisi aavistanut, että tuo karkea käsi osasi silitellä niin lempeästi!