"Niitä pitää aina hyväillä, mieluummin ne ovat ilman perunoita ja vihanneksia", sanoi rouva Krüger; hänen äänessään oli hellä sointu. "Gustavillani oli lapsena ollessaan aina kaniineja. Hän pitää niistä niin paljon!"
Lumikki ja Ruusunen! Nuori rouva nyökkäsi. Hän tunsi kyllä nuo nimet sadusta lapsuutensa ajoilta. Kuinka ihanaa olikaan ollut, kun hän tällaisena kylmänä iltana kuin tänään istui lämpimässä lastenkamarissa pienellä tuolilla, ja äiti luki hänelle ääneen vanhoja saksalaisia satuja. Hän hymyili, suloiset muistot täyttivät hänen mielensä. Ehdottomasti täytyi hänenkin kurottaa kätensä hyväilemään eläimiä. Miellyttävä lämpö virtasi silkkiturkista hänen kylmiin sormiinsa. Lumikki ja Ruusunen pysyttelivät aivan hiljaa, räpäyttämättä punaisia silmiään. Lumotut eläimet — mitähän ne ajattelivatkaan?
Lili taivutti päätään ja laski poskensa pehmeälle turkille. Lumikki ja Ruusunen — nyt oli hän jälleen lapsuutensa maailmassa, jossa ei ollut mitään surua, joka kesti auringonlaskun jälkeen, ei mitään hoivatonta huolta.
VII.
Hedwig Bertholdi ei olisi rohjennut toivoakaan, että hän saisi molemmat poikansa kotiin lomalle. Siinä oli melkein liiaksi onnea pitkällisten kärsimysten jälkeen, hän oli aivan suunniltaan ihastuksesta. Kun Heinz sähkötti Frankfurt am Mainista: 'Olen matkalla luoksesi', riemuitsi hän ääneen. Mutta kun sitten lisäksi tuli Rudolfilta kirje: 'Viimeisten ankarain taistelujen jälkeen pääsemme lomalle lepäämään, ehkä olen luonasi yhtaikaa tämän kirjeen kanssa', silloin hän puhkesi kyyneliin.
Kärsimätönnä kuin ikävöivä morsian ryhtyi hän valmisteluihin poikiensa, tuloa varten. Heidän piti saada jälleen entiset huoneensa; hän oli pahoillaan, kun ei voinut järjestää siellä kaikkea uuteen, entistä kauniimpaan kuntoon, mutta siihen ei nyt ollut sopiva aika. Hänen täytyi tyytyä siihen, että kaikki harjattiin ja pestiin, seinät puhdistettiin, kirjat tomutettiin. Hänen mieleensä tuli niin monta muistoa; tätä ennen ei hän ollut voinut antaa noihin huoneisiin koskeakaan, hän oli pitänyt ne lukittuina kuin pyhätön. Siinä olivat nyt koulukirjat, ainevihot, ensi rakkauskirjeet jollekin keskenkasvuiselle tytölle. Niin äkkiä olivat pojat lähteneet, että laatikot olivat lukitsematta, tavarat järjestämättä. Tuossa olivat vielä Heinzin ratsastushansikkaat, kirjoituspöydällä kaikenmoisia valokuvia, — hänen oli tapana pitää esillä kaunisten naisten valokuvia. Tuossa oli Rudolfin koulusalkku — klassikot olivat siinä vielä ja viimeinen kotitehtävä.
Mihin hän ei ennen ollut uskaltanut koskea — kun kaikki oli hänestä ollut ikäänkuin kalliiden vainajien jättämää omaisuutta — sen järjesti hän nyt hymyhuulin. Tulisivathan hänen poikansa takaisin haavoittumattomina ja terveinä, — ehkä muutama tunti vain enää, ja he olisivat jälleen täällä entisissä huoneissaan, nuo kaksi poikaa, jotka täyttivät talon melulla, iloisella elolla. Nopeasti vain, nopeasti! Mikä vaivasikaan palvelustyttöä, Emiliaa? Eihän hän saanut mitään valmiiksi ja teki kaikki nurinkurisesti.
Emilia pyyhki salaa silmiänsä. Hänen ennen niin kirkkaat silmänsä olivat menettäneet loisteensa. Rouva Bertholdi tiesi, että hänen rakastettunsa oli sodassa. Olikohan tälle tapahtunut jotain?
Tuo nuori tyttö pääsi kyyneleiltä tuskin ääneen, ja rouvan tiedustellessa häneltä tuota asiaa ne tulvahtivat viljavina esiin yli hänen kasvojensa. "Ei, hän on terve — mutta siellä on muuan — Belgiassa — siellä, missä hän on majaillut niin kauan, — ja se, se — voi, hyvä rouva!" Hän peitti kasvonsa tomuliinalla ja nyyhkytti suonenvedontapaisesti. Koko hänen ruumiinsa vavahteli.
Vasta monien kehotusten jälkeen suostui hän puhumaan. Hän halusi keventää sydäntään, mutta samalla oli jotain, joka salpasi hänen hengityksensä. Vihdoin seurasi tunnustus: hänen sulhasensa oli antautunut suhteisiin tuon belgiattaren kanssa, ja tämä odotti nyt lasta. Tänä aamuna oli hän kirjoittanut siitä morsiamelleen. "Nyt ei hän tiedä, mitä hänen on tehtävä, onhan hän rehellinen mies. Ja minä — minä!" Emilia väänteli käsiänsä. "Mihin minä nyt joudun?"