"Kuka sitten?" Rouva Bertholdi tuskin käänsi päätään; olihan hänelle kaikki niin yhdentekevää, kiusoitti vain, että häntä häirittiin.
"No, Krügerin Gustav. Krügerin rouva kun ei ole niin pitkään aikaan kuullut mitään pojastansa. Nyt hänellä on kuva mukanansa, kuva vangiksi joutuneista. Niiden joukossa on hänen Gustavinsakin. Hän tahtoisi mielellään vähän näyttää sitä kuvaa armolliselle rouvallekin."
Gustav Krüger — oliko se mahdollista? Nyt ei Hedwig sentään ollut niin aivan välinpitämätön enää. Hän nousi vuoteesta ja heitti yllensä aamupuvun. "Antaa rouva Krügerin tulla tänne." — — —
Krügerin leski seisoi makuuhuoneen kynnyksellä. Hänen paksuksi paisunut vartalonsa ja kokonaan harmaantuneet hiuksensa tekivät hänet vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hänestä ei huomannut, että hän oli kiihdyksissä. Hänen matala äänensä kaikui levollisena: "Tunsittehan tekin hänet, rouva Bertholdi, jo silloin kun hän vielä oli poika; hänhän on jokseenkin samanikäinen kuin teidän Heinzinnekin. Katsokaapas nyt, eikös seisokin hän tuossa?" Nopeasti tuli hän lähemmäksi ja piti lehteä, joka siihen saakka oli ollut piilossa hänen hameensa poimuissa, aivan rouva Bertholdin kasvojen edessä.
Se oli kuvallinen sanomalehti: "Saksalaisia vankeja Korsikassa" (englantilaisten ottaman kuvan mukaan).
"Tuossa hän on! Tuossa, tuossa!" Krügerin rouva osoitteli sormellaan muuatta vankia. Tuon sormen vapisemisesta kuitenkin huomasi, että hän oli kiihdyksissä. "Ja niin näköisensä! Niin seisoi hän aina: pää riipuksissa ja selkä hiukan kumarassa. Minä sanoin hänelle aina: seisohan suorempana." Matala ääni hiljeni: "Ja vaikkapa hän onkin nyt vankina, niin tuleehan hän kerran takaisin sentään!"
Hedwig Bertholdi joutui hämilleen. Hän oli turhaan koettanut tuntea tuota vankia Gustav Krügeriksi. Ryhdissä saattoi olla jotakin samanlaista. Mutta siinä olikin kaikki. Kaikkien kasvot olivat epäselvät, vaaleampia täpliä vain; yhdennäköisiä ne olivat kaikki tyyni. Hän vaikeni.
Rouva Krügerin katse kohosi nyt lehdestä ja kaivautui hänen kasvoihinsa. "Eikös olekin se Gustav teidän mielestänne?"
"Voisihan se olla mahdollista — onhan se mahdollista", korjasi Hedwig kiireesti. Hän tapaili sanoja. "Tuollaisesta kuvasta on vaikea varmasti tuntea ketään. Enkä minä tunnekaan teidän poikaanne niin hyvin kuin te hänet tunnette."
"Minä olenkin hänen äitinsä", tokaisi rouva Krüger. Ja ikäänkuin vielä enemmän varmistuakseen, piteli hän kuvaa aivan silmiensä edessä ja meni sitten ikkunan ääreen aivan kuin ei huoneessa olisi vielä ollut kyllin valoisaa.