Kesäinen päivänpaiste tulvi sisään ja kietoi tuon tummapukuisen olennon kultaiseen välkkeeseensä. Niin seisoi hän hievahtamatta pari minuuttia keskellä kirkkainta valoa ja tuijotti kuvalehteen.

Hedwig veti tiukemmin aamupukuaan ympärilleen, hän tunsi yhtäkkiä vilunväreitä, vaikka olikin kuuma: rouva Krüger erehtyi — erehtyi varmasti — mutta kuka rohkenisi sitä hänelle sanoa?

"Vai sitä mieltä te olette, ettei se ole Gustav?" sanoi äkkiä Krügerin leski ja astui pois ikkunan luota. Nyt seisoi hän varjossa mustassa puvussaan, kasvot kalpeina. Hänen äänensä oli soinnuton.

Hedwig kielteli: "En suinkaan — minä tarkoitin vain — minä ajattelin — tehän sen tietysti itse parhaiten tiedätte."

"Minä tiedänkin sen." Hänen äänensä soi taas lujana. "Se on minun poikani. Minun hyvä kunnon poikani!" Hän likisti sanomalehteä rintaansa vastaan. "Äiti ei erehdy. Ei!" Hän hymyili tyyntyneenä, varmentuneena. Tuo hymy kaunisti hänen leveitä, jokapäiväisiä kasvojaan.

Hedwig ei uskaltanut vastata mitään — ehkäpä hän ei erehtynytkään. Äidithän tuntevat lapsensa vaikka kuinka pitkän ajan perästä ja missä tahansa. Hän ojensi toiselle kätensä. "Iloitkaa sitten, rouva Krüger. Mutta miksei teidän Gustavinne ole niin pitkään aikaan antanut tietoja itsestänsä? Onhan hän siinä tehnyt hyvin väärin."

"Väärin — väärin?!", muori mumisi harmissaan. "Väärinpä tietenkin. Mutta kukas sen on sanonut, että hän yksin on tehnyt väärin. Minä olen myöskin tehnyt väärin." Hän astui lähemmäksi. "Ehkäpä sanoisin teille, rouva Bertholdi, miksei poika niin pitkään aikaan ole kirjoittanut. Se — se on minun syyni. Gustavilla nähkääs oli täällä eräs. Ja kun hän toistamiseen kävi lomalla kotona, tahtoi hän 'sotavihityttää' itsensä tyttöön. Tyttö oli pikkusiin päin. Minä en suostunut. 'Mistäs tiedät, onko lapsi sinun', minä sanoin. Kyllähän se tyttö muuten oli aivan siisti ihminen — ja ahkera se oli — mutta eihän sitä nyt sentään salli, että nuori mies, joka on varakaskin, ottaa niskoilleen sellaisen, jolla ei ole mitään ja joka ei ole mitään, kyllähän te sen ymmärrätte, rouva Bertholdi. Eikä se ollut mikään niin kovin kauniskaan ja vanhempi kuin Gustav. En minä ymmärrä sitä Gustavia" — hän korjasi joutuisasti — "en minä ymmärtänyt häntä. Hän kun oli aina niin siivo. Koko loma-ajan me sen asian takia kinasimme. Ei se ollut juuri hauskaa. Viimein sain hänet taivutetuksi. Mutta ei hän hyvillään siitä ollut. Aamulla, lähtiessään, ei minulle edes kättä antanut. Ja sen takia hän ei ole kirjoittanut — ei kellekään." Muori huokaisi syvään: "Jumalalle olkoon kiitos, että hän elää! Ettei hän iäksi lähtenyt minun luotani vihoissansa." Hänen kätensä menivät ristiin kuin rukoukseen: "Jumalalle olkoon kiitos!"

"Mutta, rouva Krüger, ettekö te sitten ole hänelle ollenkaan kirjoittanut?"

"Johan nyt!" Muori heitti niskojaan. "Kun hän kerta ei kirjoita! Mutta nyt minä otan ja kirjoitan hänelle, sen teen. Varmaankin herra Bertholdi on niin hyvä ja sanoo minulle, kuinka pitää kirjoittaa. Korsika — Korsikassa — voi hyvä Jumala, se mahtaa olla kaukana? Minun hyvä, kunnon poikani!" Hänen kasvonsa vavahtelivat kuin olisi itku ollut tulossa; mutta kyyneleitä ei näkynyt. "Kun epäsovussa erotaan, niin silloin tämä odottaminen on kahta kamalampaa. Se on vissi, se!"

* * * * *