Verkalleen astui Krügerin muori Bertholdin huvilasta katua alaspäin. Aurinko oli korkealla, kuumuus herpaisi. Hän kulkea laahusti hiljalleen katveen puolella. Ja hänen kun oikeastaan olisi pitänyt astua kuin nuori neitokainen, juosta, lentää — sillä hänen Gustavinsa oli elossa! Vaikea matka oli hänellä vielä edessään. Se hänen täytyi tehdä. Puhellessa rouva Bertholdin kanssa oli yhtäkkiä kivahtanut hänen mieleensä: hänen oli mentävä tytön luokse. Käväistä täytyi hänen sen luona, katsastaa, kuinka siellä jaksettiin, jotta voisi kirjoittaa siitä pojallensa. Ja mieluummin hän kävi siellä heti, nyt paikalla. —
Pitkä oli matka sinne tältä kulmalta. Ennen oli tyttö asunut vallan likitienoilla, lähellä vanhaa hautuumaata, sen takana, kukka- ja seppelesitomossa. Siellä Gustavkin oli häneen tutustunut. Sitten hän oli muuttanut. Nyt kuului hän asuvan aivan vastakkaisella suunnalla, ulkolaidassa, siellä, missä huvilat loppuvat ja työväen asunnot seista törröttävät toinen toisensa näköisinä kedoilla, jotka eivät enää olleet peltoja, mutta eivät vielä puutarhojakaan. Rouva Krügerilla ei ollut koskaan ollut tänne mitään asiaa, mutta nyt hän kulki hakien talosta taloon. Hänen oli hiki, hän jo onnahteli. Hänen jalkojansa särki. Tämä kävely keskipäivän paahteessa näännytti häntä. Täällä ei ollut vähintäkään varjoa, pikku puut, joita oli istutettu kadun vierille, olivat vielä nuoria ja matalia. Ei olisi hän koskaan muulloin tähän aikaan päivästä lähtenyt varjoisasta puutarhastaan ja viileästä huoneestaan, jossa pöytä jo oli katettuna ja mukava, leveä sohva kutsui uinahtamaan päivällisuneen. Ei se olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Mutta nyt ei muu auttanut, hänen täytyi korjata, mitä oli laiminlyönyt; hän tahtoi hyvittää. Jos hän voisi kirjoittaa Gustaville, että hän oli käynyt Gertrudin luona, oli ollut ystävällinen tyttöä kohtaan, että hän oli nähnyt lapsen — Gustavin lapsen — silloin hänen poikansa olisi iloissaan. Hän saisi pojaltaan kirjeen, sovinnollisen kirjeen, ja silloin hän, silloin hän — niin mitä hän silloin tekisi? Sitä hän ei vielä itsekään tiennyt. Mutta sittenpä saisi nähdä.
Päättäväisesti, voittaen väsymyksensä, haki hän edelleen. Mutta tyttöä ei löytynyt. Eiköhän hän enää asunut täälläkään? Jo loppuivat asumukset. Viimein kuuli hän kirjeenkantajalta, joka tuli tietä pitkin: "Hieselhahn — neiti Hieselhahn —? Ahaa, se, jolla on lapsi? Se asuu vielä etempänä, pienessä talossa, tuolla perunamaan laidassa, ratatyömies Dombrowskin luona."
Rouva Krüger työnsi auki lahonneen säleportin ja astui aidattuun pihaan. Yksinkertaiselta täällä hyvin näytti, melkeinpä kurjalta. Muutamia peltokalupahaisia oli huiskin haiskin; käsikärryt, lapio, luuta, pari rikkinäistä koppaa. Surkeasti naukuva kissa hiiviskeli aukijääneen lautavajan ympärillä, ja sen ovessa roikkui kulunut miehen nuttu, josta tuulet ja tuiskut olivat tehneet linnunpelättimen, ja vanha huopahattu, josta enää oli lieri jäljellä. Tuo rikkiliehunut nuttu, lävellinen hattu, tyhjä vaja teki apean ja hylätyn vaikutuksen, vaikka aurinko kirkkaasti paistoi. Rouva Krügerin mieltä ahdisti: vai tämän näköistä täällä oli! Vain kaakattava hanhi, joka nyt vaapersi esiin, ja sulkasatoinen kana, joka kaaputti hiekassa, häntä tyynnytti; olihan täällä siis jotain luottamustakin herättävää.
Nais-ihminen, jonka hihat olivat korkealle käärityt ja jalat puutohveleissa, seisoi pesusoikon ääressä tuvanoven edustalla ja huuhtoi lapsenvaatteita. Hänen täytyi kumartua syvään, hikihelmiä tipahteli pesuastiaan, mutta hänen kätensä liikkuivat vikkelästi. Ja ahkera hän oli.
Se oli Hieselhahnin tyttö! Rouva Krüger tunsi hänet heti, vaikka oli hänet vain pari kertaa vilaukselta nähnyt. Muori jäi seisomaan aivan hiljaa ja katsoi ahertajaa. Olipa siinä viheliäisiä pikku paitoja, jo ohueksi kuluneesta, vanhasta vaatteesta kokoonkyhättyjä, pari pikkaraista kolttua ja kapalovöitä!
Rouva Krüger pyyhki hikeä otsaltaan: olipa tänään sietämättömän kuuma! Ja kotona hänellä oli vielä niin paljon hyviä lapsenkapineita.
Matalasta alakerran akkunasta kuului nyt vahva lapsen ääni, äänekästä, rajua parkunaa.
"Odota, odota sinä vaan!" Pesijä nosti päätään, silloin kohtasi hänen silmänsä Krügerin muorin katseen, joka häntä kiinteästi tarkasti. Tyttö hätkähti; hän näytti miettivän hetkisen, sitten lehahtivat hänen kasvonsa äkkiä punaisiksi. Jotakin vihamielistä tuli hänen ilmeeseensä. "Mitä haluatte?"
Rouva Krüger käsitti kohta: se tunsi minut ja vihainenkin se on vielä minulle. Eikö ollutkin vihaa tytön silmissä — kuin uhmaa — vai torjuiko hänen katseensa vaan luotaan? Mutta eihän tässä mikään auttanut, nyt hänen täytyi hyvittää, hän tuli Gustavin tähden, niin juuri, Gustavin tähden, ja — ja —