Lapsi kirkui yhä kiivaammin, ja kesken kirkunaa sanoi Krügerin muori aivan tyynesti, vaikka hänen sydämensä tykytti kaiken aikaa: "Pikku poikako se huutaa? Onpa sillä hyvät keuhkot. Poikahan se on, vai kuinka?"
"Niin on", sanoi nuori äiti yksikantaan ja kääntyi poispäin, mennäkseen sisään.
Silloin teki vanha äiti lujan päätöksen: ei hän saanut välittää toisen tylyydestä, hänen täytyi sanoa tytölle, mitä hänellä oli sanottavana, tytön täytyi kuulla. Ja hän harppasi hänen luoksensa ja tarttui häntä ranteeseen: "Kuulkaas, tiedättekö mitä? Gustav elää!"
"Mitä se minua liikuttaa?" Tyttö koetti tekeytyä välinpitämättömäksi, mutta hän tuli kumminkin kalmankalpeaksi. Hän ei pyrkinyt enää pois, hän jäi seisomaan. Silmät selko selällään, melkein tuskaisina tuijotti hän Gustavin äitiin: miksi, miksi hän tuli ja sanoi hänelle, hänelle sitä? Tahtoiko eukko taas häntä loukata, taas pahoittaa hänen mieltään niinkuin silloin? Voi, tiesihän hän sen hyvin, eukko ei voinut häntä sietää, hän oli estänyt Gustavin menettelemästä kunniallisesti häntä kohtaan. Ei Gustav itsestään olisi ikinä sanonut: "Lapsi ei ole minun." Tiesihän Gustav, ettei hän ollut katsonutkaan kehenkään, siitä alkaen kun he olivat ruvenneet seurustelemaan keskenänsä, ettei hän edes päätään ollut kääntänyt kenenkään toisen puoleen. Mitä hänen äitinsä tuli nyt ja sanoi: 'Gustav elää!' Hänelle Gustav oli kuollut, kuollut, vaikkapa häneltä olisi tietojakin tullut.
Gertrud Hieselhahn puri lujasti hampaansa yhteen. Itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän pakotti sen alas. Mitä, vai vielä itkeä? Eikö hän ollut jo kylliksi itkenyt, kun Gustav hänet jätti? Ja kylliksi salaa itkenyt, kun hän muilta kuuli, että Gustav Krügeriä kaivattiin Dixmuidenin taistelun jälkeen, ettei hänen äitinsä ollut saanut mitään tietoja häneltä. No, ei suinkaan hän nyt vain aikonut itkeä ilosta, koska Gustav vielä oli elossa? Mitä se häntä liikutti? Olipa Gustav elävä tai kuollut, hänelle se oli yhdentekevä. Tytön kasvot kivettyivät, hän pyrki erilleen, mutta eukon käsi piti häntä lujasti kiinni.
"Ettekö te sitten kuule, ettekö te sitten ymmärrä?! Gustav!" Äidin käsi pudisteli märkiä, veden kuluttamia sormia. "Gustav on vielä elossa. Hän ei ole kuollut. Hän on vain vankina. Ja minä voin hänelle kirjoittaa — minä kirjoitan vielä tänään — sanonko teiltä terveisiä? Mitä — mitäs te siitä sanotte?"
Gertrudilta oli tahtomattaan päässyt ilon ja tuskan äännähdys. Nyt sanoi hän hitaasti, tarttuen vapaalla kädellään otsaansa ja sulkien silmänsä, kuin pyörryttäisi häntä: "Mistä te sen tiedätte?"
"Mistäkö? Tässä, katsokaahan!" Voitonriemuisena veti äiti lehden taskustaan. Ja niinkuin hän aikaisemmin oli näyttänyt rouva Bertholdille, näytti hän nyt sitä Gertrud Hieselhahnille, pitäen sitä aivan hänen nenänsä edessä: "Tunnetteko hänet, tunnetteko? Tuon tuossa, joka seisoo noin väärässä? Ainahan hänen olikin niskansa kumarassa. Ja laihtunut hän on myös aikalailla. Ihmekös se, kun kerran on vankina. Mutta hänen rakkaat kasvonsa ne siinä näkee sentään selvästi. Sitä Gustavia!"
Muorin sormi, joka kaiken aikaa oli näppäillyt erästä nuorekkaan hoikkaa vankia, joka seisoi kuvassa murheellisena, pää kumarassa, pyyhkäisi nyt kuin hyväillen paperia. "Hän se on — Gustav! Tunnetteko hänet?"
"En minä tuota tunne." Gertrud pudisti vakavana päätänsä. "Taidatte erehtyä!"