"Minäkö erehtyisin?!" Nyt rouva Krüger vallan remahti nauramaan. Ja sitten hän vilkaisi tyttöön paheksuvasti, melkein halveksivasti. "Vaikka te ette häntä tuntisikaan, niin kyllä minä hänet tunnen." Hän tunsi äkkiä intonsa laimenevan, tunsi itsensä loukatuksi, hänen hyväätarkoittavaa ystävällisyyttään torjuttiin pois. Hänen ilostaan mureni jotakin pois. Mitä se tuokin tyttö rakkaudeksi nimittää! Eihän se edes tuntenut sulhastaan! Mieluimmin olisi muori kääntynyt heti ovelle ja lähtenyt tiehensä — mitä tuo tyttö tiesi, miltä hänestä tuntui — mutta lapsen parkuna pidätti häntä. Pitihän hänen nyt sentään saada nähdä sitä hiukan; herra ties oliko se ensinkään Gustavin näköinenkään! Ruma epäluulo heräsi taas hänessä. Ei hän silloin ilman syytä ollut poikaansa varoittanut, tämä Hieselhahnin tyttö kuului kerran aikaisemmin eläneen hiukan ylellisesti. Nyt ei kylläkään siltä näyttänyt. Surkean näköinen hän oli, vallan kalpea. Olisi tarvinnut hyvää hoitoa. Ei ollut hauskaa siitä Gustaville kirjoittaa. "Enkös saisi nähdä vähän pikku poikaa," kysyi hän hiljaa.
Tyttö ei vastannut, hän kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän kumminkin viittasi eukkoa astumaan sisään. Hän antoi eukon mennä edellänsä huoneeseen.
Tämä oli sangen vaatimattomasti sisustettu: sänky, pöytä, pari tuolia, kaappi, ompelukone ikkunan edessä ja sängyn vieressä vanhoissa lapsenvaunuissa pienokainen.
Se oli lakannut huutamasta, ikäänkuin se olisi huomannut äidin olevan tulossa. Silmät katselivat suurina ja sinisinä pyöreästä pikku päästä. Krügerin muori oikein pelästyi: tytöllä oli ruskeat silmät, mutta nuo olivat Gustavin silmät, silmäänpistävän suuret tähdet, pitkien, tummien ripsien reunustamat. Häntä oli usein puhuteltu Gustavin silmien vuoksi, ennen vanhaan, kun hän vielä kantoi häntä sylissään Ja tällä lapsella oli samat kauniit silmät, jotka Gustavilla oli ollut lapsena ja jotka hänellä vieläkin oli. Hän kumartui pikku vuoteen yli; hänen teki mielensä ottaa lapsi ja pitää sitä hiukan sylissään.
Mutta tyttö ennätti ennen häntä. Se työnsi vaunut jalallaan nurkkaan ja sanoi tylysti: "parkusuu!" Sitten käänsi se taas punaisiksi käyneet kasvonsa epämieluisen vieraan puoleen: "Mitä te oikeastaan haluatte?"
Krügerin muori vallan nolostui, tytön ääni oli niin torjuvan töykeä. Mutta oikeassahan se oikeastaan oli: mitäpä syytä sillä olisi olla erikoisen ystävällinen ja kohtelias? "Minä vain Gustavin tähden — minä tahdoin — minä ajattelin, että tekin olisitte iloissanne siitä, että hän vielä on elossa."
"Mistäs sen sitten niin varmaan tiedätte, että hän vielä on elossa? Tuosta kuvastako?" Tyttö sanoi jokaisen sanan hirvittävän selvästi. "En minä vielä sitä usko. En usko sitä ollenkaan. En usko ylipäänsä enää mitään tässä maailmassa. Kun kerran on niin uskonut ja luottanut kuin minä, ja kuitenkin aivan hukkaan, niin silloin ei enää usko." Katkera piirre uurtautui hänen suunsa ympärille, hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja katseli synkkänä eteensä.
Tyttö raukka! Gustavin äiti tunsi äkkiä syvää sääliä. Nyt tunsi hän kaikkea sitä, mitä hän ei ollut tuntenut silloin kun hän koetti saada poikansa luopumaan tytöstä. Hän kurotti kätensä. "Neiti Hieselhahn," hän sanoi lepytellen, "minä tulin suuressa ilossani. Viime vuoden lokakuusta asti minä olen odottanut tietoja pojastani, nyt viimeinkin tiedän, että hän vielä on elossa — ja minä olen niin iloinen, niin kiitollinen, niin — niin -" hän pysähtyi hetkeksi puheessaan, mutta sitten hän suorastaan sysäsi suustaan seuraavat loppusanat: "Minä tahdon ilahduttaa Gustavia. Ja kyllä hän siitä tuleekin iloiseksi: tulkaa minun luokseni, tänään, huomenna, koska vain tahdotte! Tulkaa hakemaan vähän Gustavin vanhoja lapsenvaatteita — ja vielä vähän muutakin. Kai minä nyt saan ottaa pojun syliini?"
Vastausta odottamatta astui hän nopeasti vaunujen luo, otti sätkivän lapsen ja nosti sen molemmin käsin korkealle. Pienokainen kirkui.
"No, kas vaan sitä poikaa! Johan sinä olet iso mies. Säi, säi!"