Niin oli eukko ennen vanhaan leperrellyt omille lapsilleenkin, joista Gustav vain enää oli elossa, — toiset kaksi olivat kuolleet pieninä. Kaikki se heräsi taas, verestyi hänen mielessään. "Kuinka vanha se on nyt? Sellainen pulska poika!" Hän oli ihastuksissaan.
"Vasta neljä kuukautta!" Nyt oli hieman ylpeyttä nuoren äidin äänessä, se ei kuulunut enää niin jurolta. Tyttö tuli puheliaammaksi. "Se oli heti alusta alkaen niin vankka. Kätilö sanoi: 'varmasti kahdeksan naulaa.' Tämä hyvä ilma täällä maalla sen tekee; en minä paljon muuta voi hänelle antaakaan." "Itsekö imetätte?"
"En voi. Minulla on toimeni. Se vaimo, jonka luona asun, pitää huolta lapsesta. Ihan sattumalta olen tänään kotona. Saan maitoa pojalle."
"Sen minä maksan," sanoi rouva Krüger nopeasti. Tämän hän nyt ainakin saattoi tehdä; mielellään olisi hän tehnyt enemmänkin, paljon enemmän. Hän ei vain tietänyt, kuinka asettaisi sanansa, ei tohtinut. Hän ei oikein ymmärtänyt tuota Hieselhahnin tyttöä. Oliko se vihoissaan Gustaville, vielä niin vihoissaan, ettei enää ollenkaan tahtonut tietää hänestä? Vai oliko tämä vain kiukkua häntä, hänen äitiään kohtaan? Vai oliko hän jo unohtanut Gustavin ja lakannut suremasta? Hän oli niin kylmä, niin kummallisen välinpitämätön. Mutta oli miten oli, hänen, äidin velvollisuus oli Gustavin vuoksi olla ystävällinen. Ja hän pani lapsen nopeasti vaunuihin takaisin, peitti sen ja ojensi tytölle kätensä: "No, ehkäpä nyt sitten taas lähden, neiti hyvä. Mutta tulettehan te pian meillä käymään? Se olisi minusta hyvin hauskaa!" Hän odotti vastausta. Sitä ei kuulunut. Hänen täytyi suoraan kysyä: "Tulettehan te?"
"En." Tytön ääni oli taas jääkylmä, niinkuin alussakin "Meillä kahdella ei ole mitään tekemistä keskenämme, jos Gustav jotakin tahtoo, niin voihan hän tulla. Taikka kirjoittakoon minulle. Mutta hän ei tule enää. Eikä hän voi kirjoittaakaan enää. Minä tiedän sen." Tyttö pani kuten aikaisemminkin kätensä silmilleen, aivan kuin häntä pyörryttäisi. — —.
Mitähän se Hieselhahnin tyttö oikein sillä tarkoitti? Äiti mietti sitä asiaa, tallustellessaan kesäkuumalla kotiinsa. Hänen jalkansa painoivat kuin lyijypunnukset, ja hänen mieltään kirveli kun se ihminen oli antanut hänen lähteä niine hyvineen. Ja mitäs sekin merkitsi: hän ei tule enää, eikä hän voi kirjoittaakaan enää —?! Luuliko hän ehkä, ettei Gustav enää ollut elossa? Vai tarkoittiko hän sillä vain: hän ei tule enää minun luokseni? Niin, niin se oli, sitähän hän vain tarkoitti. Sillä olihan Gustav elossa, Jumalan kiitos! Eikä enää viivy kauan, vuoden oli jo sotaa kestänyt, pian tulee rauha ja tuo kaikille vangeille vapauden. Ja Gustavin kotiin! — — —
Gertrud Hieselhahn ei ollut saattanut ulos vierastansa, hänen jalkansa olivat kuin kasvaneet maahan kiinni. Hän seisoi paikallaan kuin lattiaan naulattuna. Hänen silmänsä tuijottivat hajamielisinä tyhjään ilmaan. Oliko tuo eukko, Gustavin äiti, ihan hullu, kun saattoi luulla, että se oli hän? Se mies siinä kuvassa, vanki, joka katseli maahan! Sitä saattoikin uskoa vain sellainen, joka ei ollut Gustavia niin rakastanut, kuin hän, Gertrud, oli häntä rakastanut. Hän, joka vielä muisti hänen kasvonsa — hänen jokaisen piirteensä — hänen otsansa, nenänsä, suunsa, hänen silmänsä niin ilmielävästi kuin olisi viimeksi nähnyt hänet eilen. Hän tiesi ihan tarkalleen: Gustav se ei ollut. Joku muu se oli, vartaloltaan ja ryhdiltään ehkä hiukan Gustavin näköinen, mutta kasvot vallan vieraat. Sillä vaikka Gustav olikin menetellyt halpamaisesti häntä kohtaan, vaikka hän satoja kertoja olikin tuntenut syvää vihaa ajatellessaan sulhastansa, niin kyllä hän sentään hänet tuntisi, aina ja kaikkialla. Gustavin äiti erehtyi; mutta hän tuntisi hänet vielä monien, monien vuosien perästäkin, vanhana ja vapisevana mummonakin.
Gertrud Hieselhahn itki, hän itki katkeria petetyn kyyneleitä. Hetkisen oli hän kuitenkin luullut, että Gustav vielä oli elossa, se oli vavahduttanut häntä iloisena säikähdyksenä, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Nyt tuntui kahta raskaammalta. Nyt vasta hän tunsi, että hän yhä vielä rakasti häntä — kaikesta huolimatta. Hän otti lapsen vaunuista ja suuteli sitä kiihkeästi, hänen kyyneleensä kastelivat pikku pään aivan märäksi. Hän vaipui pienokainen sylissään lähimmälle tuolille.
Sellaisena tapasi hänet rouva Dombrowski tullessaan perunamaalta molempine lapsineen, jotka salaa tyrkkivät toisiaan äidin selän takana. Hän oli kuumissaan ja väsynyt. Siitä pitäen, kun hänen miehensä oli lähtenyt sotaan, oli hänen täytynyt yksin pitää huolta pellon viljelyksestä; se oli tosin vain pieni pellonnurkka, se, minkä he omistivat, mutta se antoi kuitenkin työtä, etenkin kun hänellä oli vielä pesu- ja siivouspaikkoja.
"No, neiti, jokos ruoka on valmista? Eikö vielä? No mitä ihmettä!" Hän oli harmissaan, olihan neiti tänään luvannut pitää siitä huolta. Perunat olivat kyllä kuoritut, mutta ne eivät olleet vielä tulella. "Vai sillä tavalla," tiuskaisi hän, "meikäläiseltä sitä kyllä kaikkea vaaditaan, mutta siinä te istutte ja —." Hän vaikeni nähdessään toisen kyyneleet. Nuoren tytön asennossa, kun tämä istui siinä aivan kokoon lyyhistyneenä, lasta rintaansa vasten pusertaen, oli jotakin, joka sai hänen heltymään. "No, mikä teitä nyt vaivaa?" Hän alkoi hyväntahtoisesti lohdutella: "Herranen aika, älkää nyt suotta itkekö! Ainako vain te surette sitä armahaistanne? Neiti kulta, olettepa te tyhmä! Kymmenen saatte vielä yhden sijasta. Hoetaan ja hoetaan, että miehet nyt ovat vähissä — mitä vielä! Kun ne nyt tulevat lomalle, ovat ne ihan hulluja. Kuulkaa, neiti, minä voisin teille kertoa. Jos minä vain tahtoisin!" Hän naurahti ja oikaisi jonkinlaisella mielihyvällä upeaa vartaloansa.