"Ei vielä aivan tarkoin. Mutta tiedätkö" — Margareta Dietrich nojasi raskaasti ystävättärensä käsivarteen ja kulki hänen kanssaan edelleen, — "tänään päivällisen jälkeen olin paneutunut hieman lepäämään ja nukahdin, silloin tuli hän huoneeseen. Hän tuli vuoteeni ääreen. Hän kumartui ylitseni ja suuteli minua — oi, Gertrud!" Margareta veti syvään henkeä, hänen käsivartensa vapisivat, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. "Ja hän sanoi: 'Ole varuillasi — tulen pian!' Silloin nousin heti, puin ylleni ja läksin Berliniin ostoksille Hertzogin liikkeeseen. Myrttiseppeleen ostin myöskin samalla. Tahdotko nähdä, Trude?"
Hän aikoi avata käärön ja laatikon, joita kantoi.
"Ei, ei, ei nyt!" Gertrud esteli häntä, hän tunsi kammoa tuota tyttöä kohtaan. "Mene kotiin, Gretchen, äitisi on levoton sinusta."
Gretchen pudisti kärsimättömästi päätänsä. "Odottakoon vaan! Odottaa olen minäkin saanut. Kuule, etköhän sentään tahtoisi nähdä tätä seppelettä ja pukuani? Ne ovat niin kauniit. Mennään tuonne lyhdyn alle!"
Gertrud riuhtaisihe irti. "Mene kotiin, minun täytyy myöskin mennä!" Hän kiiruhti pois, hän ei enää kuullut mitä toinen huusi hänen jälkeensä. Epämääräisen kauhun valtaamana kiiti hän nopeasti eteenpäin. Voi hyvä Jumala tuota sotaa — tuota sotaa! Gretchenhän tuntui olevan aivan sekaisin. Arasti katseli hän ympärilleen: eikös hän itsekin tänä iltana kuullut kaikkialla kuiskailua? Pidätettyä naurua, suuteloita?
Pimeässä liikuskeli rakastavia pareja. Eivät ne välittäneet kylmästä eikä tien loasta. Sotamorsiamet riippuivat sotamiestensä kaulassa. Talven alusta saakka oli täällä ollut sotaväkeä majoitettuna, hiljainen esikaupunki oli juuri omiansa rakkausseikkailujen tyyssijaksi. Ketäpä muita täällä enää olisi iltamyöhällä liikuskellut yksinäisillä teillä?! Ei kukaan häirinnyt sotamiestä ja hänen tyttöstänsä. Moni, jolla jo oli morsian kotona odottamassa, alkoi täällä huvin uudelleen alusta. Sota yllytti yhä kiihkeämpään eloon. Mitä kammottavammat kauhut odottivat rintamalla, sen tulisemmaksi kävi täällä rakastelu. Täytyihän käyttää hyväkseen aikaa, joka vielä oli käytettävissä.
Pimeissä käytävissä seisoivat rakastavaiset. Joskin puut olivat lehdettömiä, soivat leveät rungot kumminkin suojaa. Huvilain ovisopukoissa, puutarhojen aitain takana he piiloskelivat. Oli kylmä, ja kumminkin kävi kuin kuumeinen hengähdys läpi talviyön, kiihkeä myrsky riehui puitten oksissa ja ihmisten sydämissä.
Gertrud oli nyt ulkona korkotiellä. Kedoilta tuli tuulenpuuska, joka tempoili häntä mukaansa, puskui kylmää häntä vastaan, niin että hänestä tuntui kuin olisi hän ollut apposen alaston.
Minkaa ei näkynyt, ei kuulunut, talon yksinäinen ulkoeteinen ammotti synkkänä häntä vastaan. Kun Gertrud avasi huoneensa oven, kajahti hänelle vastaan hänen hylätyn lapsensa itku.