"Mitä tietoja hänellä on ollut sulhaseltaan? Voiko hän hyvin? Eikö hän pian tule tänne?"
"Tiedättekö, neiti Hieselhahn", — rouva meni aivan lähelle häntä ja alkoi puhua kuiskaten — "sehän se juuri on pahinta. Väliin hän sanoo: 'Hän tulee ylihuomenna', ja sitten hän nauraa ja iloitsee aivan mielettömästi, — toisen kerran hän sanoo: 'Hän on haavoittunut', ja sitten hän suree ja huolehtii. Väliin hän sitten sanoo: 'Ei hän tule koskaan!' ja itkee itsensä puolikuolleeksi. Hyvä neiti, vakuutan teille, että siitä voi mennä sekaisin. Eihän minusta edes ollut näin kauheata silloin, kun mieheni sairasti pitkäaikaista vesitautia ja sitten kuoli, kuin se mitä Gretchenin vuoksi saan kokea. Ajatelkaas, äskettäin hän heittäytyi erään harmaatakin kaulaan, joka oli täällä sikareja ostamassa. Samassa hän päästi huudon, joka yhä vieläkin soi korvissani. Mies nauroi makeasti: 'Ei niin kiihkeästi!' Hän oli nainut mies eikä enää aivan nuorikaan. Gretchen näki hänet vain selästäpäin, nehän ovat kaikki yhdennäköisiä. Mutta sitten hän sulkeutui huoneeseensa. Turhaan rukoilin ovella: 'Avaahan nyt toki!' Olin oikein kovassa tuskassa. Ja sitten täytyy vielä seista täällä puodissa ja olla ystävällinen eikä voi edes sanoa miksi laskee väärin tai antaa väärin takaisin. Tunnen vielä pelästyksen luissani enkä pääse siitä enää eroon. Kunpa sota vain edes pian loppuisi!"
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi Gertrud ahdistetuin mielin.
"Viipykää toki vielä hiukan", pyysi rouva, "ehkä hän tulee pian".
"Minne hän sitten on mennyt?"
"Sitä en tiedä, enhän minä uskalla kysyä, silloin hän suuttuu. Minun täytyy antaa hänen toimia aivan mielensä mukaan. Mutta niin hullusti kuin nyt ei ole ollut koskaan ennen: hän kirjoittaa hänelle alinomaa, hän ei tee muuta kuin kirjoittaa kirjeitä ja lähettää kääröjä: leivoksia, suklaata, konvehteja, koleralääkkeitä, piparminttua, makkaraa, sukkia. Mieluummin hän itse näkee nälkää, varakkaitahan me emme ole." Rouva väänteli käsiänsä: "Hyvä neiti, en tiedä mikä minun on, olen niin levoton!"
Levottomaksi oli Gertrudkin käynyt. Kunpa vain voisi vaikuttaa Gretcheniin, saada hänet rauhallisemmalle mielelle. Tätä juuri ajatellessaan tunsi Gertrud kuinka kaksi käsivartta kietoutui kiihkeästi hänen ympärilleen, hänet pysähdyttäen. "Trude!"
Gretchenhän se oli! Tuliset suutelot hehkuivat Gertrudin huulilla.
"Mainiota että saan tavata sinut. Olen niin onnellinen, niin onnellinen. Trudeni, nyt tulee hän pian, nyt vietämme häät! Tänään olin Hertzogilla, olen ostanut valkoista silkkiä morsiuspuvuksi. Kaunis en kylläkään ole, sen tiedän varsin hyvin, mutta sitten tulen olemaan kaunis. Trudeni, rakas Trudeni!" Yhä uudelleen syleili hän ystävätärtään. Hänen silmänsä loistivat huonosti valaistun kadun puolipimeässä.
"Onko hän kirjoittanut milloin tulee?"