Gertrud säpsähti. Ihme ettei hän ollut tuntenut häntä heti. Sehän oli Minka Dombrowskin ylhäinen tuttava. Arasti sopersi hän: "Kiitoksia!" Sitten hän vaikeni.
Rouva oli vielä nyökännyt hänelle: "Siis näkemiin!" Gertrud tunsi täydelleen hänen ystävällisyytensä, mutta hänen luoksensa ei hän sittenkään aikonut mennä. Mitä tiesi tuo ylhäinen nainen hänen hädästänsä?!
Kulkiessaan Dietrichin tupakkapuodin ohitse, tuli hän äkkiä ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Margaretaa varsin pitkään aikaan. Sisäiset ja ulkonaiset kärsimykset olivat saattaneet hänet unohtamaan hänet tykkänään. Hän loi katseen näyteakkunasta sisään, rouva Dietrich seisoi tiskin takana tuossa huonosti valaistussa pienessä puodissa. Tällä haavaa ei siellä ollut mitään harmaatakkeja sikareja ostamassa. Gertrud meni nopeasti sisään ja kysyi Gretcheniä.
"Kas, neiti Hieselhahn!" Rouvan pieni muoto näytti tänään vielä pienemmältä. "Gretchen ei ole kotona."
"Onko hän vielä sentraalissa?"
"Sentraalissako? Eihän hän ole siellä enää ollenkaan toimessa. Ettekö ole tiennyt sitä?" Äiti oli peräti ihmeissään.
"En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin."
"Ja kumminkin hän alinomaa sanoo menevänsä teidän luoksenne. Hyvä Jumala", — hän alkoi itkeä, — "en tiedä lainkaan miten hänen laitansa on. Hän on niin kovin hermostunut. Väliin hän sanoo niin, väliin näin. Hänellä oli jonkun aikaa lomaa, mutta nyt hän on tykkänään sieltä poissa. Telefonineidin toimi onkin perin raskasta. 'Äiti', sanoi hän, 'et usko mitä kaikkea siinä saa kuulla. Ja eihän voi olla aivan ajattelematta sitä mitä kuulee.' Minusta on hyvä, että hän luopui toimestaan, niin vaikeata kuin se toisaalta onkin. Minunhan on nyt yksin huolehdittava toimeentulostamme."
"Pianhan hän menee naimisiin", lohdutteli Gertrud.
"Luuletteko niin?" Äidin huolestunut katse kävi vielä huolestuneemmaksi.