"Voitteko pahoin?" Käsi kosketti kevyesti hänen käsivarttansa. Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän ei ollut ollenkaan huomannut, että juuri viime hetkenä ennen lähtöä joku oli temmannut auki vaununoven ja tullut nopeasti sisään.
Nainen, jolla oli yllään kallisarvoinen turkki, ei soveltunut ollenkaan kolmanteen luokkaan, mutta hän esiintyi kuin olisi hänen tapanansa ollut matkustaa täällä. Vaimolle, joka sankakoppa sylissään istui ahtaalla hänen rinnallaan, pyrki hän ystävällisesti tekemään tilaa. Pienelle vastapäätä istuvalle pojalle, joka potki häntä ilmassa riippuvilla jaloillaan, hän sanoi: "Pidäpä jalkasi hiljaa, poikaseni!" — mutta samalla hän katsoi häneen ystävällisesti.
Rouva von Voigtin huomio kiintyi tuohon kalpeaan riutuneeseen naiseen, joka häntä vastapäätä ummessa silmin nojasi kovaan seinään. Kuinka paljon tuollaisia kasvoja näkikään nykyisin! Äänessä, joka teki tuon kysymyksen Gertrudille, ei ollut uteliaisuutta. Rouva von Voigt tunsi sen itse: sodan aikana oli säälintunne hänen sydämessään kasvanut ja kehittynyt, kuten linnun siivet kasvavat, kun niitä lakataan leikkaamasta; hänen yhteiskunnallinen asemansa ja kasvatuksensa olivat pitäneet häntä määrätyissä rajoissa, nyt toimivat hänen tunteensa vapaammin.
Gertrud oikaisihe ja pani karvalakkinsa paikalleen. Hän tunsi noiden kirkkaitten silmien tutkivan katseen. Tylysti ei hän sentään voinut esiintyä, vaan sanoi: "Kiitoksia kysymästänne, voin kyllä hyvin, olen vain väsyksissäni."
Miellyttävät kasvot! Rouva von Voigt silmäili hänen sormiansa, jotka olivat täynnä neulan jälkiä, hänen paljaita käsiänsä. Nuo kasvot olivat ilmehikkäät, eivät aivan tavallisen työläisnaisen kasvot. "Te kai käytte työssä Berlinissä? Asutteko tekin täälläpäin?"
Gertrud hymyili kiitollisena, — kuinka kauan siitä olikaan, kun kukaan oli osanotolla tiedustellut hänen elämäänsä!
"Minä neulon reppuja", vastasi hän hiljaa. Hän kumartui aivan lähelle rouva von Voigtia, eihän toisten tarvinnut kuulla mitä he puhuivat.
Nyt näki rouva von Voigt aivan edessään parin silmiä, jotka olivat itkeneet niin paljon, että niistä oli nuoruudenhohde häipynyt. "Ansaitsetteko te hyvin?"
"Neljä markkaa viisikymmentä, jos teen työtä koko päivän. Aikaisemmin neuloin sotamiesten viittoja, sillä ansaitsin paremmin. Mutta pelkään että reppujen neulominen myöskin pian on lopussa, ei ole nahkaa. Enkä tiedä mitä sitten teen!" Synkkä, suljettu ilme tuli hänen ruskeisiin silmiinsä: "Ehkä saan vielä ryhtyä katuja lakaisemaan, — ken tietää!" Mielenkatkeruus toi nuo sanat hänen huulillensa, oli kuin vieraan rouvan katseet olisivat pakottaneet hänet paljastamaan sisimpänsä. "Pystyisin kyllä konttorityöhönkin, olen sitä harjoitellut. Mutta kukaan ei ota minua!"
Eikö tuo kajahtanut kuin mitä syvimmän tuskan huudahdukselta? Rouva von Voigt pani kätensä rauhoittavasti noille pistosten repelemille sormille. Toiset matkustajat olivat jo alkaneet tarkata, ja hän lausui siksi kuiskaten: "Tyyntykäähän nyt! Puhumme siitä toisen kerran. Ettekö tahdo tulla minun luokseni?" Hän mainitsi nimensä ja osoitteensa.