"Äiti on kyllä kotona", äänteli Minna.
Mitä poika vielä kuiskasi seinän takaa, sitä ei Gertrud ymmärtänyt. Hän aavisti, mitä se oli, — ylhäällä oli kaiketi vieraita. Voi tuota naista! — miten tämä kaikki päättyisikään? Nyt oli hänellä siis jo joku luonansakin! Gertrudia olisi haluttanut jälleen temmata ovi auki, nousta ylös portaita, jotka jyrkästi kuin tikapuut kohosivat ullakkokamarin ovelle, ja lyödä nyrkkinsä oveen: "Hävetkää toki!" Hän oli kuin tukehtumaisillaan. Mutta sitten hän hillitsi mielensä: mitä häneen koski, mitä tuo nainen teki! Oliko hänellä oikeutta esiintyä hyveen tulkkina?
Vavahtaen lykkäsi Getrud salvan ovensa eteen. Häntä kammotti vieras mieshenkilö heidän yksinäisessä talossansa. Kunpa vain Dombrowski palaisi! Dombrowskiko —?! Hänen päätänsä kuumotti tuota ajatellessa. Ei, ei hänen pitänyt tulla, — mutta jos tulisi rauha, jospa vihdoinkin tulisi rauha! Se parantaisi sentään monta seikkaa. Hänelle itsellensä se tosin ei toisi paljoa mukanansa, — ei rakastettua, josta päivän huolet jo olivat hänet loitontaneet niin kauas, mutta joka tänään taas tuntui hänestä niin läheiseltä, niin ihmeellisen läheiseltä! Tuo mies, jonka hän tiesi olevan ylhäällä Minkan luona, sekoitti hänen ajatuksensa. Kaikenmoisia mietteitä tuli hänen mieleensä, salaisia muistoja ja myös nuhteita hänelle itsellensä. Muistot olivat sentään voimakkaammat.
Kylmästä väristen ja muistojen järkyttämin mielin paneutui Gertrud levolle jääkylmään vuoteeseensa. Hän otti pienokaisen viereensä ja veti peitteen korvillensa. Tapahtuipa ylhäällä mitä tahansa, niin ei hän tahtonut sitä kuulla eikä nähdä. Yhdestä seikasta oli hän kuitenkin selvillä: täältä oli hänen lähdettävä tiehensä. Mutta minne —?!
Seuraavana päivänä vaikutti Minka Dombrowski hiukan aralta. Hänen mustat silmänsä katsoivat syrjään, kun Gertrud kysyi: "Ettekö kuullut, kun minä huusin eilen illalla?"
Hänellä oli ollut hammassärkyä, sanoi hän, ja hän oli sitonut paksun liinan päänsä ympärille. Hänen terveet, vahvat hampaansa kimmelsivät hänen nyt hämillään nauraessaan.
Gertrud ei sanonut siihen sen enempää. Hänen päänsä tuntui raskaalta, hän oli nukkunut huonosti. Myöhään yöllä oli hän kuullut askeleita, tuon poistuvan miehen askeleet, ja hänen kynnyksensä alta oli näkynyt valoa Voi hyvä Jumala, — entä Dombrowski — Dombrowski-parka!
Koko päivän hän suruissaan ajatteli tuota petettyä miestä. Kun hän illalla tuli kylmänkoleassa talvi-ilmassa työpaikaltaan asemalle, matkatakseen kotiin, tuntui hänestä yksin Berlinikin vaikuttavan surumieliseltä. Tuonkaltaisena ei hän ollut vielä koskaan ennen sitä nähnyt, johtuiko se vain hänen omasta mielentilastaan, vai oliko siellä todellakin niin alakuloista ja tyhjää, kuin hänestä tänään tuntui? Kulkihan siellä vielä ihmisiä, kulki paljonkin, mutta ne näyttivät rientävän tietänsä kiiruusti ja äänettöminä. Ei missään näkynyt huvikseen vetelehtiviä kulkijoita, ei nurkissa seisoskelijoita eikä näyteakkunoiden katselijoita, ei tuota hyörinää ja touhua, joka muutoin vallitsi kaduilla. Ja yötaivas, joka tumman verhon kaltaisena avartui yli jättiläiskaupungin, ei kajastanut mitään loistavaa valohohdetta. Ja suuret kauppahuoneet, joiden nimet muutoin olivat olleet nähtävänä kirjavassa värivalaistuksessa, rivinä kultaisia, hopeisia, monivärisiä tähtösiä, olivat nyt jättäneet tämän ilmoittamistavan.
Synkkä tunne, jonka aiheuttajasta hän ei ollut täysin selvillä, valtasi hänen mielensä. Tulisiko aika yhä tukalammaksi? Kuinka kävisi silloin hänen, köyhän työläisnaisen, yksinäisen äidin, jolla oli isätön lapsi?! Hänen mieltänsä ahdisti niin tuikeasti, että hän olisi mieluummin heittäytynyt junan eteen, kuin mennyt vaunuun. Minne hän silloin joutuisi, mistä saisi turvaa? Kaikilla muilla oli jokin turvapaikka maailmassa, hän yksin oli ilman, kokonaan oman onnensa nojassa. Ja väsynyt hän oli ja nälissään. Hänelle tuli ohimenevä ajatus: entä Gustavin äiti? Jos hän menisi hänen luoksensa, ei hän varmaankaan sulkisi häneltä oveansa. Mutta sitten hän näki edessään tuon vaimon ankaran katseen, ja vanha viha valtasi jälleen hänen mielensä: kuinka toisin olisikaan ollut, ellei tuota vaimoa olisi ollut olemassa! Ei ikinä hän menisi hänen luoksensa. Pyörien alle, pyörien alle, silloin on tuska lopussa!
Otsa vaunun hikiseen akkunaan nojaten, tuijotti Gertrud ulos pimeyteen, jonka lävitse he täristen kulkivat. Häntä kammotti kotimatka, joka kävi tuulisen kentän poikki, häntä kammotti hänen kylmä huoneensa ja elämä yleensä. Syvään huoaten kohotti hän otsansa akkunasta ja nojasi silmät ummessa päänsä istuimen puuseinään.