"Saat nyt tämän omenan, ostan sen sinulle. Mutta älä tee enää toiste sillä tavoin. Kun isä on sodassa, täytyy myöskin pojan taistella — omaa itseänsä vastaan."
Mitä merkitsi taistella omaa itseään vastaan, sitä ei Erich Dombrowski ymmärtänyt. Mutta sen hän ymmärsi, että tuo ankara rouva myöskin oli hyvä. Kun hänen sisarensa Minna aikoi heittää kadulta ottamaansa lokaa Dietrichin sikaripuodin akkunaan, lyödä paiskasi hän sen pois hänen kädestänsä, sanoen: "Mitä sanoisikaan isä, joka on sodassa?" Ja vakuuttavasti hän jatkoi: "Hän itkisi siitä kuullessaan."
"Ei toki, ei isä itke", sanoi Minna.
"Itkeepä kyllä!" Erich veti sisarensa pois ja työnsi häntä selästä edellään.
Gertrud mietiskeli, että kunpa joku huolehtisi hänenkin pienokaisestaan. Poika oli jo virkeä eikä halunnut enää nukkua vaunussa kaiken päivää. Jokaisena vapaahetkenään otti Gertrud hänet mukaansa ulos ja leikki hänen kanssaan, opettaen häntä jo seisomaan. Jalat kyllä jo kantoivat, mutta juoksusta ei vielä tullut mitään, hän kaatui kumoon. Enimmäkseen hän ryömiskeli. Mutta lattia oli kylmä, siinä ei ollut mitään mattoa, ei edes olkimattoakaan, lautojen välisissä raoissa kasvoi homesieniä, rakennus oli kostea, kun ei sillä ollut mitään suojaa tuulta ja sadetta vastaan. Juuri Gertrudin huoneen ulkoseinään iski sade pahimmin, ja kun ulkona pakasti, kimmelsivät ohuessa seinässä jääkristallit sisäpuolellakin. Mutta kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, jos hänellä vain olisi ollut enemmän aikaa hoidella lastansa. Ensin rautatiematka, sitten vielä pitkä kulku työpaikalle. Mutta hän ei löytänyt mitään asuntoa läheisyydessä.
Tänään tunsi hän jotain epätoivon tapaista, voidessaan vasta myöhään illalla ottaa lapsen käsivarrelleen, kulkeaksensa sen kanssa edestakaisin huoneessa. Hän oli puolikuollut väsymyksestä: hän oli noussut varhain, matkustanut kaupunkiin, tehnyt kauan työtä, nauttimatta päivälliseksi muuta kuin leipää ja hiukan kahvia —, nyt olisi hän kernaasti mennyt levolle, mutta pienokainen halusi nyt leperrellä. Poikasen kasvot olivat pöhöttyneet, hän oli nähtävästi itkenyt kauan. Eikö Minka Dombrowski sitten ollut lainkaan välittänyt lapsiparasta?
Gertrud aukaisi huoneensa oven ja huusi pimeään eteiseen. Kenties Minkalla oli vielä vähän vaikeata. Huoneessa oli kylmä, ohuen kynttilän lepattavassa valossa näki hän jääkristallien kimmeltävän seinässä. Huutoonsa ei hän saanut vastausta, kylmä tiilieteinen tuijotti häntä vastaan äänetönnä ja synkkänä kuin hauta; äkkiä tempaisi hän oven jälleen kiinni.
Viereisestä huoneesta, jossa lapset nyt nukkuivat — äiti oli toimittanut heidät sinne, kun alhaalla muka oli lämpimämpi —, kuului liikettä. Väliseinään kolkutettiin hiljaa. Nyt kuului kuiskaus: "Onko jotain tapahtunut?"
"Eikö äiti ole siellä?"
"Ei."