Nykyisin näki kaduilla paljon lomailijoita, rintamalla oli tällä haavaa rauhallisempaa. Kovin olikin heille oleskelu kotona tarpeen, erittäinkin niille, jotka olivat lännessä tehneet vastarintaa tuon kammottavan hyökkäyksen torjumiseksi.
"Tuleekohan minunkin mieheni kotiin?" sanoi Minka Dombrowski Gertrud Hieselhahnille. Tämä kohautti hartioitaan. Hänen katseensa näytti huolestuneelta: entä jos mies pääsisi selville asioista! Kuinka usein olikaan Minka kertonut hänelle, kuinka mustasukkainen hänen miehensä oli — ja eikö hänellä ollut siihen syytä yllinkyllin?
Tuosta sunnuntaista saakka, jolloin Minka valkoiseen puettuna oli mennyt kotoa ja palannut vasta seuraavana aamuna kuoloon väsyneenä, heittäytynyt vuoteelle ja nukkunut puolipäivään saakka, oli hän lakkaamatta puhunut parturistaan, jolla oli Berlinissä varsin tuottava liike. Alati hän siitä lörpötteli. Eikö tuon miehen sitten ollut pian jälleen palaaminen sotaan? Gertrud toivoi niin tapahtuvan, mutta Minka kertoi nauraen: hänen berliniläisensä oli sukkelapäinen mies. Jos hänet sinne lähetettäisiinkin, tulisi hän kumminkin pian takaisin. Hän saisi jälleen luuvalon.
Gertrud puri huultansa, hänen täytyi olla vaiti. Hän olisi kernaasti lähtenyt täältä tiehensä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa, kaikki oli jo nytkin niin kallista ja kävi yhä kalliimmaksi päivä päivältä. Tämä syrjässä sijaitseva asunto oli ainakin huokea. Sitäpaitsi oli Minka Dombrowski hyväluontoinen ihminen eikä ahdistellut häntä, jos hän ei milloin voinutkaan maksaa vuokraa. Mutta hyvä ei hänen ollut olla.
Dombrowskin eukko, joka ennen oli ollut niin ahkera, laiminlöi nyt pesu- ja siistimispaikkansa. Jo pari kertaa oli kenraalinrouva von Voigt lähettänyt häntä noutamaan, ja luutnantinrouva Rossi oli kirjoittanut kortin; mutta he olivat saaneet turhaan odottaa. "Pitäähän teidän ainakin ilmoittaa, ettette tule", sanoi Gertrud.
"Vielä mitä!" naureskeli Minka. "Peskööt itse paitansa ja puhdistakoot akkunansa, — mikä työjuhta minä olen! Mieheni on sodassa, se riittää minunkin puolestani, en minä viitsi rääkätä itseäni pilalle. Nähdä mokomaa vaivaa parin lantin takia!" Nähdessään Gertrudin pelästyneet kasvot hän lisäsi: "No, neiti, älkää ottako tätä niin vakavalta kannalta, menenhän minä."
Enimmäkseen pysytteli Minka kotona, hääriskeli pienessä taloudessaan ja kävi usein Berlinissä. Tyhjän vajan alati avoimella ovella riippui yhä edelleen rikkinäinen miehentakki, ja pumpulla oli yhä päässään pohjaton hattu. Ihme oli, etteivät lapset tulleet vieläkin pahankurisemmiksi.
Rouva von Voigt oli ryhtynyt toimiin saadakseen tämän pienen yhteiskunnan sivistyneet naiset yhteistoimintaan. "Miehemme ovat sodassa, poikamme myös, meillä on kyllin aikaa. Täällä on niin paljon rouvia ja täysikasvuisia tyttäriä; kaikki eivät voi hoitaa sairaita, mutta on aivan yhtä tärkeätä huolehtia siitä, ettei isällisen kurin puute käy lapsiin nähden liian tuntuvaksi. Mikä uhkaa muutoin poikia? Kasvatuslaitos. — Ja tyttöjä —?"
Oli aivan ilmeistä, kuinka suureksi eduksi pienille Dombrowskeille tuo tarkka valvonta oli. Tuota ylhäistä rouvaa kohtaan, jolla oli niin ankara katse ja joka äskettäin oli käynyt koulussakin opettajattaren puheilla, tunsivat lapset kunnioittavaa pelkoa. Erichiä oli hän jo kerran nipistänyt korvasta, hänen aikoessaan varastaa omenan kopasta, jonka asemalla myyskentelevä vihanneskauppias oli asettanut ovensa eteen. "Oletko jo ennenkin tehnyt niin?" Rouvan katseet tunkivat koko hänen olentonsa läpi. "Mitähän sanoisi isäsi, joka on sodassa, jos tulisi kotiin ja kuulisi tästä!"
Pojalle tulivat kyyneleet silmiin; niin, isäänsä hän kyllä rakasti, ja omenan oli hän ottanut siksi että hänen oli nälkä.