Ajajat kompastelivat rouva Krügerin kaalintynkien keskellä. Nuori mies nauroi: olipa tämä peräti hullunkurista! Nyt nauroi myöskin mustapukuinen nainen. Hän tunsi äkkiä jälleen olevansa nuori. Huntu oli lentänyt hänen päästään, hänen tukkansa liehui, hän hengitti nopeasti, hänen tuli kuuma, ja hänen poskensa punoittivat. Kaikki muu oli hetkiseksi unohtunut.
"Pitäkää varanne!" huusi Heinz, "ajan sen teidän luoksenne!" Nauraen vastasi nuori rouva: "Voi, pääsi taaskin! Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!"
Se oli kuin leikkiä. Vihdoinkin joutui karkulainen kiinni; ahdisteltu eläinparka vapisi. Lili otti sen jälleen syliinsä, hän silitteli sitä ja hänen äänensä kajahti hyväilevältä: "Voi sinua pupuparkaa! Mutta miksikä sinä juokset tiehesi, miksi et tahdo olla minun luonani?"
"Niin, sitä minäkään en käsitä!" Nuori upseeri katseli häntä ihailevin silmäyksin: kuinka hän oli muuttunutkaan parissa silmänräpäyksessä! Nyt oli hän jälleen kuin nuori tyttö ja sentään hempeä ja hellä kuin naitu nainen ja ihmeellisen ihana! Heinz hyväili myöskin kaniinia.
"Koettakaa, kuinka se vapisee kupeistaan. Tästä näin! Kuinka sen sydän tykyttää!" Hän ohjasi Heinzin kättä.
Nuoren upseerin sydän tykytti myöskin. —
Tänä iltana makasi Heinz Bertholdi vuoteessaan pitkän aikaa silmät avoinna. Nyt olisi hänellä kerrankin ollut tilaisuus nukkua täysin rauhallisesti: ei kuulunut kanuunain pauketta, ei naulapohjaisten sotilassaappaiden kolinaa, ei pitkähäntäisten rottien sipsutusta. Ei mikään käsky voinut ajaa häntä jalkeille eikä mikään vastuunalaisuuden tunne. Mutta kumminkaan ei hän saanut unta silmiinsä. Tuo rouva miellytti häntä nyt tuhansin verroin enemmän kuin tyttönä. Silloin oli Lili von Voigt usein tullut häntä vastaan, kun hän vielä kirjat kainalossa kävi koulua viimeistä vuotta. He olivat silloin aina kiiruusti temmanneet lakit päästään, hän ja toverit, — tulihan siellä 'kaunis Lili'. Mutta toisten ihailu ei ollut silloin tarttunut häneen; Lilissä oli hänen mielestänsä ollut jotain liian kylmänomaista. Nyt hänen kauneudessaan oli jotain liikuttavaa. Rouva Rossi, leski — jo leski — nuori rouvaraukka! Hänen miehensä lepäsi kaukana kuoloon jähmettyneenä. Ja nyt täytyi vaimonkin jähmettyä yksinäisyyteensä kuin talven pakkaseen!
Kun Heinz vihdoin nukahti, näki hän unessa tuon nuoren lesken, ja sadat lesket seurasivat häntä. Se oli pitkä, pitkä kulkue. Hän aikoi laskea heidät, mutta ei voinut, niitä oli liian paljon. Heidän mustat pukimensa tuoksahtivat ummehtuneilta, heidän mustat huntunsa liehuivat kuin suruliput. Nuoret olivat heidän kasvonsa ja kauniit — he olivat kaikki Lili von Voigtin näköisiä. Heinz koetti kääntyä pois, mutta ei voinut, hänen täytyi vastoin tahtoansa katsoa heidän jälkeensä. Ja hänen täytyi kuunnella heitä. —
He vaikeroivat yhteen ääneen: "Yksin — yksin — olemme niin yksin ja olemme vielä nuoria. Käsivartemme ovat lämpöiset, sydämemme hehkuvat, me käymme mustissa ja pukeutuisimme mieluummin ruusunpunaiseen. Kirottu olkoon sota! Se on tehnyt meidät leskiksi. Kosta, kosta puolestamme, sinä nuori soturi!"