Nuori upseeri kumarsi, lausuen nimensä.
Ystävällinen ilme kajasti hetkisen noilla alakuloisilla kasvoilla. "Vai niin, luutnantti Bertholdi, kuulin kyllä, että te olitte tullut eilen!" Hän ojensi nuorelle miehelle maailmannaisen liikkeellä kätensä aidan ylitse. Hän hillitsi mielensä, eihän hän halunnut kenenkään sääliä, eikä ainakaan henkilön, joka oli ollut hänen miehensä vihollinen "Olemme jo ennen tavanneet toisemme", sanoi hän kylmän kohteliaasti, "nimeni oli silloin Lili von Voigt."
"Niin, niin kyllä", sanoi upseeri nopeasti, lyöden kantansa yhteen. Kuinka kömpelöä, ettei hän ollut tuntenut häntä heti! Hän hymyili: "Te olitte siihen aikaan täkäläisen nuorison jumaloima ihanne, — ja sitten te menitte naimisiin luutnantti Rossin kanssa."
"Mieheni on kuollut."
Heinz tuijotti häneen: "Kaatunutko?"
Lili nyökkäsi, rypistäen kulmiansa. Heinz ei kyennyt muuhun kuin syvällä kumarruksella lausumaan surkuttelunsa. He seisoivat hetkisen ääneti. Mitä olisi hänen sanottava, kohteliain sanoinko valitettava surua? Se ei luonnistunut häneltä; hänestä oli kaikki tänään niin toisin kuin ennen, jokapäiväisyys muodollisuuksineen tuntui olevan niin loitolla. Tämä nainen ei ollut toisten naisten kaltainen, hän oli kuin ilmestys. Mutta kumminkin oli Heinz vihoissaan itsellensä: kuinka hän olikaan niin kömpelö? Hän pyrki saamaan keskustelun alulle. Valkoinen kaniini tuli hänelle avuksi. Se hyppäsi Lilin käsivarrelta, yhdellä loikkauksella oli se poissa ja hypiskeli kaalintynkien välissä. "Rouva Krügerin kaniini! Tänne, Lumikki!"
Mutta tottelevainen kuin koira ei tuo pikku eläin ollut, se iloitsi harvinaisesta vapaudestaan. Nyt se kävi jäniksen tavoin istumaan takajalkojensa varaan. Se haisteli ilmaa punaisella nenällänsä. Nyt hypiskeli se jälleen nopeasti tiehensä, lentäen väliin nurinkin ja lyöden käpälänsä yhteen.
"Lumikki! Lumikki!" Mutta mitä kiivaammin Lili sitä ajoi, sen nopsemmaksi se kävi.
Nuori mies nojasi kätensä aitaan. Vikkelästi hypähti hän sen ylitse. "Sallitteko, armollinen rouva, minun auttaa!"
Nyt ajoivat he sitä yhdessä. Ei ollut niinkään helppo saada sitä kiinni; väliin se pysähtyi ja painoi päänsä maahan, mutta kun vain käsi kurottautui sitä tavottamaan, oli se jo poissa.