Nyt tuprutteli hän rohkeasti. Taivuttaen tuuheatukkaista päätään taapäin koetti hän parhaansa mukaan puhallella renkaita. Jokainen epäonnistunut yritys, joka yskäkohtaus sai nuorukaiset tyrskähtämään nauruun. He nauroivat kaikki kolme; joka sana, joka katse, tytön hienon nenän nyrpistys herätti hilpeyttä. Palmujen alla oli niin miellyttävää, niin lämpöistä, kaikenlaisten kasvien tuoksua leijaili ilmassa.
"Onpa täällä miellyttävää", sanoi Heinz päästäen mielihyvän huokauksen. "Eihän ennen oikein huomannutkaan, kuinka kotona on herttaista!"
Niin, siellä oli herttaista, mutta nyt herttaisempaa kuin koskaan ennen! Rudolfin tulinen katse hyväili tuota vaaleapukuista olentoa. Kuinka sorea hän oli kasvultansa, — solakka ja sentään täyteläinen, melkein upea! Hän tunsi voimakasta mielenliikutusta — aivan äkkiä. Lähtiessään sotaan oli hän ollut liian nuori tietääksensä mitä rakkaus oli, — mutta nyt, nyt! Hän hengitti kiihkeästi, merkitsikö tämä rakkautta ensi näkemällä?
Ikäänkuin varoen hukkaamasta aikaa, kuin haluten käyttää jokaisen kallisarvoisen hetken, hän antautui täydelleen ihailunsa valtaan. Ja Anna Maria antoi katseittensa puhua, nauroi, punehtui, katsoi alas ja loi häneen jälleen avonaisen, hellän silmäyksen. He olivat äkkiä niin kokonaan täyttäneet toinen toisensa mielen, kuin auringonpaiste kesäpäivänä täyttää kaikkeuden. Mitä koski heihin sota ja ihmisten synkät surut? He tunsivat vain riemua, riemua siitä, että olivat nuoria ja miellyttivät toisiansa.
Vanhempi veli näytti ikävystyneeltä ja tunsi olevansa liikaa. Hän nousi, eivätkä he pyytäneet häntä jäämään. Poltellen seisoi hän pari silmänräpäystä akkunan ääressä. Ruokasalissa näyttivät vanhemmat hiukan levähtävän, äiti istui sohvan toisessa kulmauksessa, isä toisessa, molemmilla oli silmät ummessa. Ulkona kirkasti talvipäivän viime säde puutarhaa, suuri lehmus näytti viehättävältä samaten kuin kuuset, joille talvi oli kevyesti sirotellut hieman luntansa. Hänen päätänsä poltti. Tottuneena oleskeluun raittiissa ilmassa, tunsi hän tarvitsevansa pari keuhkollista ulkoilmaa. Hän avasi hiljaa oven, joka johti puutarhahuoneesta ulkosalle.
Maa oli hiukan jäässä, tiet olivat kuivat huolimatta lumesta; se oli haihtunut ilmaan muualta paitsi puiden lehvistä ja havuista. Lännessä oli talviaurinko jo laskenut, mutta taivaanranta hehkui vielä. Punertavalle kultapohjalle kuvastuivat äärettömän hienorakenteisina kaukaisimpien puiden hopeanharmaat oksat kaikkine hopeakudoksineen, hennon harson kaltaisena peittäen taivaan punaposkia. Ainoastaan lähin ympäristö vaikutti todelliselta. Siinä seisoivat puut kookkaina ja tukevina; mutta nekin näyttivät hopeahohteen ympäröiminä vaipuneen haaveilevaan hiljaisuuteen.
Heinz Bertholdi kierteli puutarhaa. Hänen mielensä valtasi miellyttävä kodintunne. Mutta hän ei vielä voinut uskoa tätä kaikkea todellisuudeksi, ero oli liian suuri kaiken veren ja kaikkien kauhujen jälkeen! Paljon enemmän oli ollut verta ja kauhua kuin mitä hän oli kirjoittanutkaan. Ja nyt tämä rauha! Hän kohotti katseensa: tuollahan oli iltatähti. Hiljaa alkoi hän hyräillä: "Oi armas iltatähtösein!" Ihmeellisen suurena ja kirkkaana se loisti, kaukana hehkuvasta kultapohjasta, vienon siniharmaalla taustalla. Ja tuolta, Krügerin lesken vanhan päärynäpuun takaa, kuukin sukelsi esiin, kapeana, sirona sirppinä, mutta selväpiirteisenä ja kylmän saavuttamattomana. Kaikki taivaankappaleet halusivat tulla lausumaan hänet tervetulleeksi kotiin! Nuori mies hymyili. Mutta kukas tuolla oli? Uusi ilmiö naapurin puutarhassa!
Krügerin puutarhassa käyskenteli rouva Rossi. Häntä ei haluttanut kävellä ulkona kaupungilla; kadut olivat hänestä niin autioita, ja jokainen katse, joka kohtasi hänen surupukuun verhotun olentonsa, näytti hänestä osoittavan uteliaisuutta. Hän käveli usein hyvällä säällä täällä edestakaisin, täällä ei kukaan häirinnyt häntä. Pää painuneena alas kulki hän hitaasti tietänsä edelleen. Tumma huntu peitti hänen tukkaansa, hänen valkoiset kasvonsa hohtivat sen rinnalla kuin himmeä helmiäinen. Hellästi piteli hän suurta valkoista kaniinia rintaansa vasten. Ihmeissään katseli se ympärilleen punaisilla silmillään: eipä ollut ennen tapahtunut että sitä olisi kantamalla kuljetettu ulos virkistysretkelle!
Nuori mies lausui aidan ylitse tervehdyksen. Ei hän ollut tahtonut esiintyä liian rohkeana, hän ei itsekään tiennyt mikä hänet sai 'Hyvää iltaa!' sanomaan. Tuo hiljaa käyskentelevä olento ei ollut muukalainen, vaan Unetar, joka hiipi liehuvissa mustissa pukimissaan unhoa suomaan. Häntä olisi haluttanut sanoa: "Tervehdin sinua! Lausun sinut tervetulleeksi! Sirota unikukkia ylitseni, niin että unohdan kauhut, jotka säälimätön päivä on tuonut mukanansa!" Mutta hän heräsi haaveistaan, pyyhkäisi polttavaa otsaansa: tuohan oli pelkkää mielettömyyttä, hän oli liian äkkiä juonut liiaksi. Hän tunsi äkkiä joutuvansa hämilleen. Mustapukuinen nainen oli suunnannut katseensa häneen, ja hänen suurten silmiensä ilme oli ollut pelästynyt ja alakuloisen kysyväinen.
Lili ei ollut huomannut että naapurin puutarhassa oli ketään. Tervehdys oli äkkiä herättänyt hänet syvistä surullisista mietteistä. Hän oli ajatellut miestänsä ja mietiskellyt, millaisiksi heidän välinsä olisivat muodostuneet. Olisiko hän ehkä syössyt miehensä syliin riemuhuudolla, unohtaen kaiken mikä heitä erotti? Ah, nyt voi hän ajatella häntä ilman mitään nuhteen tunnetta, rakkaudella, jota ei mikään enää häirinnyt, rakkaudella, joka oli käynyt niin ihmeelliseksi, että hän soi hänelle haudan levon tuolla vuoren rinteellä. Hänen oli niin hyvä olla, ei hän enää tiennyt vihasta ja vainosta — kuinka monesta pettymyksestä olikaan hän päässyt! Kunpa hänen vaimonsakin laita olisi ollut yhtä hyvin! Voimakas kuolonkaiho täytti nuoren naisen mielen — mitä varten hän enää eläisi? Hänellä ei ollut miestä, ei lasta. Mitä hän vielä odotti?