Rudolf katsoi häneen ihmeissään: oliko todellakin ollut aika, jolloin tuollainen oli häntä huvittanut? Kuinka merkityksetöntä tuo kaikki oli ollut! Hänen puolestansa saisi sotaa kestää kauankin, häntä miellytti soturielämä, marsseista ja kaikesta kauheasta huolimatta. Hän ei voinut enää lainkaan kuvitella mielessänsä, millaista tulisi olemaan rauhan palattua, missään tapauksessa ei hänelle pälkähtäisi päähän ryhtyä jatkamaan äkkiä keskeytyneitä lukujansa.
"Ja minä aina ajattelin, että sinusta tulisi perheeseemme tiedemies", sanoi äiti hiljaa.
Poika nauroi: "Ei, äiti, sitä et toki voine minulta vaatia!"
"Mutta mitäs sinusta sitten tulee? Mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan?" — Oliko kaikki, kaikki muuttunut äkkiä? Eikö entisyys enää merkinnyt mitään?
Rudolf nauroi jälleen. "Älä huolehdi suotta! Minä en nykyisin yleensä suunnittele mitään. Sitä ei tee kukaan rintamalla. Me otamme kunkin hetken sellaisena kuin se on, emmekä kysy mitä seuraava tuo mukanansa. Jos niin tekisimme, niin emme tuntisi yhtään ilon hetkeä! Me nautimme, nautimme siitä että vielä elämme!" Hän kohotti lasinsa ja kilisti sitä vastapäätä istuvan Anna Marian lasiin. Heidän silmänsä hymyilivät. "Elämän malja!"
Neiti von Lossberg oli aina sievä, tänään hän oli kaunis. Kuten äiti silmäili hänkin alati tuota nuorta aliupseeria. Samppanja ajoi hänen verensä kiihkeästi pitkin suonia. Hän ei ollut tottunut tähän juomaan; Koblenzin kasinossa oli hän korkeintaan joskus saanut hiukan maistella vaahtoavaa reininviiniä. Silmin, jotka olivat loistavammat kuin koskaan ennen, katsoi hän Rudolf Bertholdiin. Hänen sydämensä sykähteli; hän ei tiennyt itsekään, miksi oli niin kiihtynyt. Pitkistä ajoista oli hän nyt jälleen ensi kertaa nuorten miesten seurassa. Siitä oli kauan, kauan, kun hän viimeksi oli tuntenut olevansa kaunis. Tänään hän tiesi olevansa. Noiden kolmen miehen silmät ilmaisivat sen hänelle. Mutta Rudolfin katseessa oli muutakin kuin ihailua. Se kohosi hänelle päähän ja huumasi häntä enemmän kuin samppanja, herättäen voitonriemua: tuo nuori mies halusi omistaa hänet! Ja neitonen naureskeli, laski leikkiä, hehkui — hän oli kuin ruusu, joka auringon suudelman herättämänä on puhjennut täyteen kauneuteensa.
"Eikö hän ole viehättävä?" kysyi Hedwig onnellisena mieheltänsä heidän noustuansa ruokapöydästä. Bertholdi nyökkäsi mielissään; hän piti hyvästä ruuasta ja katseli mielellään kauneutta, — hän oli hyvällä tuulella. Mutta hänen rouvansa kasvot, jotka tämä oli kysyväisinä kääntänyt häntä kohden, liikuttivat äkkiä hänen mieltänsä, ja hän laski kookkaan kätensä niiden ympärille. "Kyllä, oikein kaunis. Mutta olit sinäkin ainakin yhtä kaunis. Olet yhä vieläkin kaunis, oma Hedwigini!" Hän katsoi häneen hellästi ja suuteli häntä.
Hedwig punehtui ja vetääntyi suorastaan arastellen hänen luotansa; eihän hän ollut enää lainkaan tottunut siihen, että hänen miehensä käyttäytyi tuolla tavoin.
Laskien kätensä hänen hartioilleen, veti Bertholdi hänet viereensä sohvaan. Tässä samassa sohvassa, joskaan ei samassa huoneessa, olivat he usein istuneet rinnakkain avioliittonsa ensi vuosina. Miksikä ei myöhemminkin? Mies katsoi vaimoonsa; hän oli ollut poissa tarpeeksi kauan tunteaksensa kuinka vieläkin rakasti häntä. Häntä kiinnitti häneen paljon voimakkaampi tunne, kuin pelkkä miellyttävä tottumus.
Hedwig istui aivan hiljaa. Haaveksivin katsein silmäili hän noita kolmea nuorta olentoa, jotka menivät ruokasalista puutarhahuoneeseen. Siellä he istuivat pienen pöydän ääreen suuren palmun alle. Veljekset polttelivat, Anna Mariallekin he tarjosivat paperossia. Mitä, eikö hän ollut polttanut vielä koskaan?