"Hyvä Jumala, Rudolf, sinähän olet niin nuori, aivan liian nuori mennäksesi naimisiin. Mikä sinä sitten olet, mitä sinä omistat? Ethän sinä voi vielä edes elättää itseäsikään."
Rudolf katsoi ihmeissään äitiinsä. "Mutta olettehan te olemassa, te pidätte meistä huolta — luonnollisesti!"
"Vai niin — vai on se niin luonnollista!" Katkera tunne valtasi äidin mielen. Neuvoja ei vanhemmilta kysytä, mutta elättämään he kyllä kelpaavat — ja vastaamaan kaikesta. "Sinä erehdyt", sanoi hän levollisesti. Hän oli äkkiä käynyt kylmäkiskoiseksi, aivan vastoin luontoansa, ja hänen lempeä äänensä soinnahti ankaralta. "Sellaista mielettömyyttä minä puolestani en suinkaan aio kannattaa. Kirjoita isällesi ja kysy mitä hän ajattelee, — hän on sanova aivan samaa. Minä en suostu siihen!"
"Suostu tai ole suostumatta!" Rudolf polki jalkansa maahan. "Anna Maria tulee vaimokseni ja jo nyt — heti — sanokaa mitä tahdotte, vihitytän itseni häneen!" Hän syöksähti ulos huoneesta, paiskaten oven kiinni jälkeensä.
Voi hyvä Jumala, kunpa edes isä olisi ollut kotona. Hän saisi tuon ihmisen, tuon poikasen järkiinsä! Äiti tunsi olevansa liian heikko siihen. Aina oli hän hemmotellut Rudolfia, pitänyt hänestä huolta parhaansa mukaan, rakastanut häntä ylen määrin, — tämä oli siis kiitos! Hän seisoi kuin herpaantuneena. Mitä oli hänen tekeminen, miten vastustaminen poikansa mielettömyyttä? Kunpa edes hänen miehensä olisi hänen luonansa, hänen miehensä! Äkkiä hän tunsi kiihkeätä kaipausta.
"Vihitytän itseni häneen", oli poika sanonut. Sotavihkiäiset — ikäänkuin eivät ne merkitsisi sen enempää. Eikö tuo poikanen tiennyt, että noita paria huumauksen päivää vielä seuraisi todellinen elämä, aivan toisenlaatuinen elämä! Nyt olivat kaikki olot sikin sokin, mutta sitten olisi kaikki taasen tavallisessa järjestyksessä. Olisiko, voisiko Anna Maria olla hänelle sopiva puoliso? Kaunis ja iloinen hän kyllä oli, hauska toveri, mutta ei vaimo, jolla olisi pysyvä sisällinen arvo. Nyt vasta luuli hän todella tuntevansa tuon tytön. Hän oli olento, joka otti mielellään vastaan, mitä oli tarjolla, siksi ettei hän voinut odottaa muuta. Varallisuutta ei hänellä ollut, hän ei ollut oppinut mitään. Kun nuoruus olisi mennyttä, ei jäisi mitään jäljelle. Ja olisiko upseerintytär sopiva miehelle, jolla oli henkisiä pyrkimyksiä? Siinä säädyssä oli niin paljon pintapuolisuutta. Kun sota, joka toistaiseksi tasoitti kaikki eroavaisuudet, olisi lopussa, kävisi tuo kaikki ilmi.
Oli niin monenmoista, jota hän olisi voinut sanoa Rudolfille, jos tämä vain olisi tahtonut häntä kuunnella. Hänen jalkojansa raukaisi, hänen täytyi istua sohvaan. Hän istui hetken aikaa nojaten päätänsä molempiin käsiin. Sitten hän nousi, hän tahtoi hakea Rudolfin käsiinsä ja puhua rauhallisemmin hänen kanssaan.
Mutta Emilia sanoi, että nuori herra oli mennyt Anna Maria neidin kanssa kävelemään.
Äiti nousi portaita ylös hänen huoneeseensa: siellä oli kaikki ennallaan, hänen poikansa vain oli muuttunut. Murheellisiin ajatuksiin vaipuneena jäi hän sinne seisomaan. Silloin hän vasta huomasi, että hänen poikansa Heinz seisoi akkunan ääressä viereisessä huoneessa. Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja katsoi Krügerin lesken taloon päin, joka nyt näkyi selvästi puutarhan päästä, lehdettömän päärynäpuun takaa. Hiljaisena talo sieltä häämötti, kuin lepoon loihdittuna.
"Mitäs mietit, poikani?" Äiti kosketti hänen olkaansa. Heinz ei ollut huomannut hänen tuloansa, tuskin kuullut hänen kysymystäänkään, hän säpsähti. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän töykeästi.