Silloin poistui äiti jälleen. Hänestä tuntui kuin olisi hän jälleen jäänyt yksin, mutta paljon yksinäisemmäksi kuin silloin, kun he molemmat vielä olivat sodassa.
Hän ei voinut pakottaa itseään menemään illalliselle, Emilian täytyi syyttää päänsärkyä. Hän kävi levolle, mutta alhaalta kuului täyteläistä, iloista, raikuvaa naurua. Rudolf ja Anna Maria olivat siellä — ja noin hilpeitä he voivat olla! — — —
Hedwig Bertholdi ei saanut unta tänä yönä. Keskiyöllä hän nousi, puki hiukan yllensä ja alkoi kirjoittaa miehellensä. Hänen kätensä vapisi, mutta hänen miehensä kyllä osaisi lukea nuokin epätasaiset rivit. Ei koskaan vielä hän ollut kirjoittanut hänelle tällä tavoin. Koskaan vielä ei hän ollut niin voimakkaasti tuntenut heidän yhteenkuuluvaisuuttansa, kuin tänä sisäisen ristiriidan hetkenä. Nimittäisiköhän hänen miehensäkin sitä lapsellisuudeksi, mielettömyydeksi, järjettömyydeksi, kuten hän? Ellei hän niin tehnyt, niin mukaantuisi Hedwig toisten tahtoon, — mutta hän oli vakuutettu, että hänen miehensä olisi samaa mieltä kuin hän.
Kirje venyi pitkäksi. Kirjoittaessaan hän tuli rauhallisemmaksi; hän päätti ottaa seuraavana päivänä asian uudelleen puheeksi Rudolfin kanssa. Täytyihän Rudolfin käsittää hänen perustelunsa, käsittää, että ainoastaan hellä huolenpito hänen elämänonnestaan pidätti äitiä antamasta suostumustaan sellaiseen ajattelemattomaan tekoon. 'Mutta sitähän te ette enää ymmärrä — te ette enää ymmärrä', tuo soi yhtä mittaa hänen korvissansa. Ei, niin vanha ei hän sentään vielä ollut, ettei enää käsittänyt rakkautta! Tyttömäinen punehdus kohosi hänen poskillensa. Mutta rakkautta ei ollut se vetovoima, jota nuo kaksi tunsivat toisiinsa, se oli vain ajan kiihkeyden synnyttämää hetkellistä intohimoa. Satojen ja tuhansien kävi niin, — he erehtyivät luulemaan aistillisuutta, jonka sodan ja kauhujen nostama miehekkyys oli saanut hereille, sydämen hiljaiseksi kiintymykseksi.
Häneen oli äskettäin tehnyt syvän vaikutuksen eräs nainen, jonka hän oli nähnyt junassa, — nuori, kaunis rouva, jolla oli hulmuava suruhuntu hänen kiharoitaan peittävässä valkoreunaisessa mustassa hatussa. Kaksikymmentä vuotta vanha voi hän kenties olla, ja hänen sormessaan kiilsi kaksi vihkisormusta. Leskenpuku teki hänet vielä kauniimmaksi, ja sen hän näytti tietävän, — hänen katseensa loisti, hänen silmänsä hymyilivät. Hän keskusteli vilkkaasti erään nuoren upseerin kanssa, joka ei saanut silmiänsä hänestä käännetyiksi. Tuo nainen ei pysyisi kauan leskenä, siitä oli Hedwig heti ollut selvillä. Ja häntä täytyi hänen nyt jälleen ajatella, melkein tuskallisen itsepintaisesti. Unettoman yön kiihottamassa mielikuvituksessaan vaihtoi hän tuon nuoren kauniin lesken kuvan toiseen — musta kiharatukka kävi ruskeaksi — hänen eteensä kuvastui Anna Marian loistava katse, hän kuuli hänen raikkaan naurunsa.
Ehti tulla aamu, ennenkuin Hedwig ummisti silmänsä. Mutta pian oli hän jälleen jalkeilla, levoton halu saada puhua Rudolfin kanssa, saada hänet vakuutetuksi mielettömyydestään, ajoi hänet vuoteesta.
Aamiaispöydässä oli Anna Maria kalpea ja hiljaisempi kuin muulloin; hän näytti olevan hämillään. Rudolf ei kääntänyt katsettansa hänestä, äitiä hän tervehti jäykästi. Uhkamielisyys näytti kadonneen hänestä, mutta hilpeys myöskin. Hän oli masentunut, ja äiti huomasi, kuinka kiihkeästi hän halusi päästä hänen puheillensa. Nyt hänen jo oli häntä sääli. Tyhmä poikaparka! "Tulehan sitten jälkeenpäin luokseni", sanoi hän.
Tuskin oli Hedwig noussut pöydästä ja ehtinyt puutarhahuoneeseen kukkiensa luo, kun Rudolf jo seisoi hänen takanansa. "Haluat jotakin?" Nuorukaisen katse oli epävarma.
"Rudolf, haluaisin vielä kerran keskustella kanssasi. Nyt ei todellakaan ole sellainen aika, että tahtoisi olla epäsovussa lähimpiensä kanssa. Olen punninnut tuumaasi — kaiken yötä, — olen kirjoittanut isälle. Meidän on mahdoton antaa suostumustamme, tule toki järkiisi! Olet vielä liian nuori solmiaksesi liiton elämää varten."
"Tai kenties pikemmin kuolemaa varten." Rudolfin katse oli synkkä. Sitten hän jatkoi nopeasti: "Luuletko ehkä, etten minä voi kaatua? Se on varsin mahdollista, jopa luultavaakin. Ken on nähnyt niin monien tovereiden kaatuvan — oikealla, vasemmalla, edessä, takana — se tietää varsin hyvin, kuinka läheltä kuolema häntä uhkaa."