Hedwig yritti sanoa jotain vastaan, mutta hän ei saanut sanaakaan esiin. Hän jäykistyi kauhusta: entä jos Rudolf todellakin kaatuisi, ei enää palaisi? Äkkiä näki hän edessään rouva Krügerin, tuon leskiraukan. Mitä olisikaan tämä nyt valmis antamaan, saadaksensa sovitetuksi sen, mitä hänen ja hänen poikansa välillä oli ollut! Aivan äskettäin oli Hedwig nähnyt hänet aidan takaa ja pelästynyt nähdessään, kuinka hän oli muuttunut. Hänen voimakas vartalonsa oli kutistunut kokoon, lihavat kasvot olivat käyneet keltaisiksi ja elottomiksi kuin muumion. 'Ei pidä kieltäytyä täyttämästä sotaan lähtevän viimeistä toivomusta', sanoi Emilia. Eikö tuo oppimaton tyttö siinä ollut lausunut suurta elämänviisautta? Kun hän ajatteli, että Rudolf ei enää palaisi — silloin sai mieluummin tapahtua mitä tahansa! Hän veti syvään henkeä, hän tarttui poikansa käteen. "Mutta odotahan toki, odota edes kunnes sota on lopussa. Eihän sitä voi enää kestää kauan. Ja tehän olette nuoria molemmat!"
"Juuri siksi, että on sota, en tahdo odottaa." Kärsimättömästi tempaisi nuorukainen kätensä äidin kädestä. "Tuota iankaikkista odottamista! Minulla ei ole enää aikaa siihen." Hänen suonensa paisuivat jälleen suuttumuksesta, puna kohosi jälleen hänen poskillensa, ja hän kävi kiihkeäksi kuten edellisenä päivänä.
Rauhoittavasti silitteli äiti hänen univormunsa hihaa. "Rudolf, lapseni, minähän rakastan sinua!"
Rudolf naurahti: "Sen huomaa!" Tuo iva vihloi äidin sydäntä, mutta hän toisti lempeästi: "Rakastan sinua, siksi ajattelen onneasi."
"Minä en ymmärrä sinua — sinä et ymmärrä minua." Rudolf jakoi kädellään ilmaa, kuin olisi siinä ollut syvä juopa, ja jatkoi, katsoen häneen kylmästi: "Meillä on erilaiset mielipiteet onnesta. Sinä olet tuolla", — hän osoitti kauas etäisyyteen — "minä täällä."
Äiti vavahti äkkiä: niin, he eivät enää ymmärtäneet toisiansa. Lamauttava tuska valtasi hänet: lapsensa, entisen Rudolfinsa hän oli menettänyt! Hänen edessään seisoi muukalainen, jonka otsa uhkui uhmaa, jonka hampaat olivat niin lujasti puristetut yhteen, että leuka näytti kulmikkaalta, antaen hänelle häikäilemättömän ilmeen. Tuota muutosta ei ollut saanut aikaan yksin rakastuminen, vaan hänet oli muuttanut — sota! Se oli muovaillut hänet uudelleen. Tuo ehdoton luottamus omaan itseensä, kyky olla välittämättä entisistä — yhdistettynä raakaan voimaan… Niin, näin täytyi kaiketi olla, muutoin ei saavutettaisi voittoja! Eihän häntä käynyt mistään nuhteleminen!
Rudolf oli kääntynyt ovea kohden, mutta hän viivähti vielä: tahtoikohan äiti vielä sanoa jotain?
Äiti katsoi häneen silmin, joissa kuvastui rakkaus ja tuska. Tuossa seisoi hänen poikansa hänen edessänsä, — lapsi ja samalla mies! Kaikki toiveet, joita hänellä oli ollut häneen nähden, kaikki tulevaisuudentuumat, jotka hän oli kohdistanut tähän, juuri tähän poikaan, hänen moninaisiin lahjoihinsa, opintoihinsa — kaikki näki hän tuhotuiksi! Kuinka voisi hän saavuttaa ainoankaan noista päämääristä, jos hän nyt jo ottaisi avioliiton kahleet kantaaksensa? Niin, toiveisiin nähden kävi hänen kuten tuhansien ja taas tuhansien äitien. Onnelliset ne, joiden ei tarvinnut luopua kaikista toiveista!
Hän näki edessään lukemattoman joukon vaikeroivia, surevia, murtuneita äitejä. He raastoivat tukkaansa, he löivät rintoihinsa, heidän valitushuutonsa kohosi taivaalle yhtä voimakkaana, yhtä kammottavana kuin Hekuban päivinä.
Ja etumaisena kulki Krügerin leski, kasvot kuihtuneina, surujen uurtamina. Kuin varoittavasti kohotti hän kätensä Hedwigiä kohden: "Pahinta on, jos on eronnut toisistaan epäsovussa!"