Ei, ei! Hedwig olisi halunnut huutaa ääneen: ei sitä, sitä ei ainakaan! Ei koskaan ollut hän rakastanut kiihkeämmin kuin juuri tänä hetkenä ja juuri tätä poikaa Hän kurotti kätensä häntä kohden, hänen äänensä vapisi: "Poikani! Olemme jo kerran taistelleet keskenämme, — sinä tahdoit sotaan, minä en olisi tahtonut päästää sinua, — en tahdo enää toistamiseen taistella kanssasi!"
"Se ei sinua hyödyttäisikään, ei enempää kuin silloin. Ja joskin yhä vielä kutsuisit sitä kuten eilen: mielettömyydeksi, lapsellisuudeksi, — sanopa minun puolestani vaikka hulluudeksikin, niin en sittenkään voi elää ilman Anna Mariaa. Minun täytyy — — — minun täytyy! Tahdon voittaa onneni!"
"No sitten!" Äidin huulet värähtelivät, mutta hänen vapiseva äänensä oli käynyt levollisemmaksi. "No, Jumalan nimessä sitten! En tahdo enää panna mitään esteitä tiellesi. Isäsi kanssa saat itse siitä sopia. Minä —" hänen äänensä tukehtui, hän ei voinut puhua enempää.
"Äiti!" Rudolf tarttui hänen molempiin käsiinsä, nuoruuden hillittömyydellä tempaisi hän hänet syleilyynsä. "Ah, tiesinhän että olet kiltti äitini!" Hän hyväili äidin kylmiä poskia. "Ja Anna Maria ajatteli, ettet sinä enää pidä hänestä. Mutta pidäthän sinä toki, eikö totta, äiti, jo minullekin mieliksi."
Äiti nyökkäsi vaieten. Hänen päänsä oli vaipunut pojan olalle, tämä ei voinut nähdä hänen kasvojansa. Ei hän nähnyt, kuinka ne värähtelivät ja vavahtelivat. Hän työnsi äidin luotansa. "Äiti, nyt noudan Anna Mariani luoksesi!" Hän riensi ovelle, nyt ei äiti enää pidättänyt häntä.
Hän seisoi tuijottaen eteensä kuin olisivat hänen ajatuksensa olleet toisaalla: Uhri se oli ollut — suuri uhri. Mutta muut äidit olivat uhranneet vielä äärettömän paljon enemmän. Nyt oli uhrien aika!
Hitaasti pyyhkäisi hän kylmällä kädellään kylmiä kasvojansa, epäjärjestykseen joutunutta tukkaansa. Hän pakotti itsensä hymyilemään.
X.
Punaisen tiilikirkon kellot soivat. Kirkko oli keskellä muinoista kylää, mutta sen kellojen sointi kaikui kauas yli uusien huvilakatujen aina kedoille saakka. Minkätähden soitettiin? Oliko jälleen saatu voitto? Tähän aikaan päivästä ei pidetty maahanpaniaisia, — voittoa se kaiketi tarkoitti. Mutta missä?
Gallipoli oli puhdistettu vihollisista, englantilaiset olivat lähteneet tiehensä kovien otteluiden alaisina olleilta Dardanelleilta. Turkkilaiset olivat puolustautuneet uljaasti, suurin tappioin oli vihollisen täytynyt nousta laivoihinsa, nyt vallitsi siellä rauha, kuolemanhiljaisuus. Mikä oli säästynyt puolikuulta, sen olivat rutot surmanneet. Kanuunat vaikenivat, ainoastaan haaskakotkat rääkkyivät autiolla rannalla. Ja lännessä oli myöskin rauhallista, — ainoastaan vähäisiä tykki- ja miinataisteluita, toisaalla voitettu pala juoksuhautaa, toisaalla menetetty; se oli kuin nousu- ja pakoveden vaihtelua. Itäisellä sotanäyttämöllä Galitsiassa ja Bessarabian rajalla oli kaikkialla torjuttu venäläisten hyökkäykset, yli kaksituhatta kaatunutta oli heiltä äskettäin jäänyt taistelukentälle. Venäläisillä oli kyllä väkeä, väkeä lukematon määrä; kuin heinäsirkkaparvia, jotka pimittävät ilman, tuli sitä uudelleen ja yhä uudelleen. Ratkaisevaa voittoa ei sielläkään voitu saavuttaa. Volhyniassa, Dniesterin varrella ja Czartoryskyn luona — ken muistikaan kaikki nuo nimet! — kävi samoin. Tyrolin rintamalla, jäätyneessä, lumipeitteisessä vuoristossa keskeytti talvi sotatoimet; Görzin tienoilla tai Gardaseen varrella paukahtelivat tuon tuostakin italialaisten kanuunat. Ainoastaan Montenegrossa oli eloisampaa. Siellä hyökkäsivät keisarillis-kuninkaalliset joukot talvista Karstia vastaan. Loveen, mereltä päin täysin voittamattomalta näyttävän jyrkän vuorimuurin ylin, lujasti linnoitettu huippu, oli valloitettu — tarkoittaisikohan soitto jo Cettinjeä?