Esikaupungissa ilmestyvän lehden toimistossa ja telefonivirastossa tiedusteltiin asiaa uteliaasti ja hermostuneesti.
Soitettiin vain häitten takia. Mutta voittoa se sittenkin merkitsi, hyvin nopeatakin voittoa! Isä Bertholdi oli myöskin antanut myöntymyksensä. Järkisyitä ei liioin otettu huomioon näihin aikoihin, kiihkeämmin kuin koskaan vaati nuoruus oikeuksiansa. Vaikea oli isän ollut suostua nuoremman poikansa ajattelemattomaan tekoon, joskin hän käsitti poikansa mieltymyksen tuohon kauniiseen tyttöön ja oivalsi hyvin ettei Rudolf tyytynyt epämääräisiin tulevaisuudentoiveisiin. Kenpä voi sanoa: Sodan jälkeen?!
Nuori pari ei tänään nähnyt iloisia kasvoja ympärillään. Rouva von Lossberg oli saapunut, täydessä surupuvussa miehensä jälkeen ja huolestuneena vanhimman poikansa takia, jonka tila oli arveluttava, päättäen viimeksisaapuneesta kortista, jota ei ollut kirjoittanut hän itse, vaan sairaanhoitajatar. Mielellään olisi hän halunnut iloisesti toivottaa tyttärellensä onnea, mutta tuo aivan odottamaton tieto näistä sotavihkiäisistä sekä kiireellinen matka olivat kysyneet hänen hermojansa liiaksi. Tuo nainen, joka oli hiljaisella mielenlujuudella painanut umpeen puolisonsa silmät, itki nyt ääneen: vieläkö nyt tämäkin lisäksi! Iloitsemisen taito oli käynyt hänelle oudoksi. Ja oliko nyt sitten syytä iloita? Aineellisessa suhteessa oli Anna Marian tulevaisuus tosin turvattu, taistelua toimeentulosta ei hänen kylläkään tarvitsisi käydä —, mutta entä jos nuori aviomies kaatuisi tai tulisi raajarikoksi? "Oletko sitäkin punninnut?" kysyi hän itkien tyttäreltään, kun tämä nauraen kiiruhti häntä syleilemään. Rouva von Lossberg oli tuossa suuressa Reinin viereisessä linnoituksessa nähnyt hyvin paljon nuoria leskiä.
Oliko tuo onnentoivotus?! Mutta morsion silmät eivät himmentyneet. Hän oli vain hetken aikaa ihmeissään, sillä hän oli ajatellut, että äiti ottaisi riemuiten osaa hänen iloonsa. Mutta hänen onnentunteensa ei silti vähennyt, se täytti hänen mielensä kuin ylitsevuotavan pikarin. Lempeän anteeksiantavasti silitti hän äidin kuihtunutta poskea. "Sinä olet niin arka, ethän ole ennen ollut tuollainen. En ymmärrä sinua ollenkaan. Tietysti olemme ottaneet huomioon kaikki mahdollisuudet. Olemme jutelleet kaikesta, Rudolf ja minä. Onhan meillä ikää kylläksi, tiedämme mitä teemme. Ja, äiti", — hänen loistava katseensa muuttui vain silmänräpäyksen ajaksi vakavammaksi, — "tulkoon nyt mitä tahansa! Ja jos niin täytyisi käydä, tahdon mieluummin olla hänen leskensä, kuin etten olisi ollut hänen vaimonsa." Äiti pani nopeasti kätensä hänen suullensa.
Oli hyvä, että molemmat nuorimmat Lossbergit olivat saaneet kadettikoulusta luvan tulla häihin. Egon ja Ewald tunsivat itsensä sangen tärkeiksi henkilöiksi, he oikoivat univormupukuista vartaloansa. Toivottavasti kestäisi sotaa niin kauan, että hekin vielä pääsisivät mukaan. Anna Maria ei ollut tavannut veljiänsä isänsä kuoleman jälkeen, ja silloin oli kaikki ollut niin surullista. Mutta nyt kiusoitteli hän heitä, nauroi ja oli vallaton.
"Sinun ei pidä niin usein pudistaa päätäsi", sanoi Bertholdi salaa rouvallensa. Tämä puristi hänen kättänsä: hyvä oli, että hän oli häntä siitä huomauttanut, ei hän ollut itse huomannut niin tehneensä. Eikö tämä morsian sitten lainkaan ajatellut mikä tulevaisuus häntä odotti? Hetkinen onnea vain, viikko vain vielä, ja lisälomakin olisi lopussa — ja sitten seuraisi pitkä, pitkä odotus. Postin odottaminen jännitetyin mielin, tuskallinen levottomuus, ainainen pelko pahimmasta, Rudolf oli oikeassa, hän lienee todellakin ollut liian vanha käsittääkseen niitä tunteita, jotka tekivät nuo nuoret sokeiksi ja kuuroiksi. Salaa tavotteli hän jälleen miehensä kättä. Kuinka hyvä olikaan, että hän oli täällä! Itse puolestansa hän synkkine aavistuksineen tunsi olevansa kuin kovan onnen profeetta, vaivoin vain kykeni hän esiintymään tyynen ystävällisenä. Hänen sydämessään riehui yhä vieläkin taistelu; jospa tuo tyttö ei ikinä olisi tullut taloon! Hänen kiintymyksensä Anna Mariaan oli tykkänään kadonnut.
"Sinä olet mustasukkainen", sanoi hänen miehensä. "Enemmän kuin kaikki tulevaisuudenhuolet vaivaa sinua se, että sinun nyt täytyy jakaa poikasi rakkaus toisen kanssa."
Hän painoi päänsä alas: eikös sekin ollut vaikeata? Ei koskaan, ei koskaan hän olisi taistelutta antanut suostumustaan, ellei rouva Krügerin synkkä kuva olisi varoittavana varjona langennut hänen tiellensä.
Heidän lähtiessään kirkkoon alkoi sataa. Sadepisaroita morsiamen seppeleessä, — ne tuottaisivat onnea! Miksi ei hän tulisikin onnelliseksi, — olihan hän rikas, kaunis, nuori! Uteliaat katselijat, joita oli runsaasti kokoontunut kirkon edustalle, olivat haltioissaan. Suopea mumina tervehti kaunista morsianta hänen laskeutuessaan vaunuista. Olipa hän hieno! Valkoista silkkiä oli hänen pukunsa, utuisena ja monipoimuisena verhosi häntä morsiushuntu, laskeutuen alas pyöreästä myrttiseppeleestä. Eikä hän ollut kalpea, kuten morsiamet enimmäkseen, vaan hänen kasvonsa olivat kukoistavat kuin ruusu. Ja kuinka sorea olikaan sulhanen! Hiukan nuori tosin vielä!
"Se vika vähenee päivä päivältä", sanoi eräs vanha vaimo.