Sulhasen äiti kuuli kaikki nuo arvostelut, hänen aistinsa olivat tänään tarkemmat kuin olisi ollut suotavaa. Hän huomasi kaikki nuo uteliaat, ihailevat, osaaottavaiset, kateelliset katseet. Hän tunsi sadepisaroita päässänsä, ne tuntuivat hänestä kuin kyyneleiltä. Kirkon sisäänkäytävää koristavain havuseppelten tuoksu tunki hänen nenäänsä, hän tunsi karvaan ma'un huulillansa. Hän ei kuullut ainoastaan urkujen ääntä, joka tulvahti heitä vastaan avoimesta kirkonovesta, hän kuuli myöskin joka kuiskauksen läheisyydessään.
"Kunpa nuori aviomies vain palaisi takaisin!" sanoi joku. Siihen vastasi toinen: "Älkääpä tuossa pahoja ennustelko!"
Margareta Dietrich oli myöskin katselijoiden joukossa. Hän seisoi aivan edessäpäin, eturivissä kirkonoven vieressä, ja kiihkeästi ahmivin katsein silmäili hän kaunista paria. Pian, pian oli hänkin käyvä sisään seppelöidystä kirkonovesta, puettuna silkkipukuun, koristettuna hunnuin ja morsiusseppelein. Hän hengitti kiihkeästi. Hän siirtyi yhä lähemmäksi: ettei vain mitään jäisi häneltä näkemättä! Hän näki hymyilyn kauniin morsiamen kasvoilla ja nuoren sulhon ylpeän ilmeen. Hänen katseensa kävi levottomaksi, hänen silmänsä pyörivät: niin kauniita — niin kauniita — olivatpa he onnellisia! Tuollaisen päivän olisi hänkin tahtonut elää, sitten olisi kaikki hyvin. Mitään muuta ei hän tahtonut — vain elää tuollaisen päivän!
Margareta puristi kätensä yhteen, — hänestä oli kuin täytyisi hänen huutaa ääneen: noin paljon onnea, ja hän oli yhä vielä yksin, seisoi yhä vielä ulkopuolella! Tätä ei hän voinut enää kestää, — hän voihkaisi.
"Jos ette jaksa enää seista, niin menkää toki pois", sanoi eräs nainen. "Toimitus kestää tänään kauan. Noille hän saarnaa kauan."
Hän yritti tunkeutua Margaretan ohitse, mutta tämä työnsi hänet takaisin. Täällä, täällä pysyisi hän paikallaan, vaikka kaatuisikin kumoon. Hän oli usein niin heikko, hänen ei enää käynyt syönti, ja vaatteet riippuivat väljinä hänen ympärillään. Äiti teki, minkä voi, ja hoiteli häntä, mutta voiko hän vapauttaa häntä ikävästä? Toiset riutuivat ravinnon puutteesta, hän tunsi selvästi, että häntä riudutti ikävä.
Kirkossa vaikenivat urut. Mitä pappi puhui, sitä ei voinut kuulla ulos saakka, mutta Margareta kuuli joka sanan. Nyt hän saarnasi: "Minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä", — niinhän vihkiäisissä aina sanottiin. Mutta tänään sanoi pappi vielä paljon muutakin. Hän puhui rakkaudesta, joka voittaa kaikki, rakkaudesta, joka kestää haudan tuolla puolen, — ikuisesta rakkaudesta. Margareta kurotti kaulaansa, hän nousi varpailleen, hän kuunteli, hän jännitti kuuloansa. Vavistus kulki läpi hänen ruumiinsa, hänen kasvonpiirteensä värähtelivät, helakka puna kohosi hänen laihoille poskillensa, ja äkkiä hän kävi kuolonkalpeaksi. Hänen hengityksensä salpaantui. Nyt lausui pappi vihkimissanat — nyt pani hän sormukset heidän sormiinsa — nyt he sanoivat: "Tahdon." Kuinka selvästi se kuului!
Kaikki kääntyivät katsomaan Margareta Dietrichiä. Hän oli äkkiä huutanut aivan lujalla äänellä: "Tahdon!" Ja sitten hän vaipui maahan. — — —
Krügerinkin taloon oli kellojen ääni kuulunut, rouva Krüger tiesi, mitä se merkitsi. Hänen naapuriensa talossa oli ilojuhla, nuori Bertholdi vietti häitä. Hän oli tuntenut Rudolfin siitä saakka, kun tämä oli lyönyt hänen vanhasta päärynäpuustaan päärynät maahan ja siitä syystä saanut selkäsaunan hänen Gustaviltaan. Kuinka kaikki muuttuikaan! Nyt oli hän ylhäinen herra, ja hänen Gustavinsa —?! Joskin hän nyt odotti pian saavansa häneltä tietoja, oli hänen mielensä kumminkin usein levoton. Rauhatonna kuljeskeli hän kaiken päivää talossaan ja puutarhassaan. Yksin pesuapulaisestaankin oli hän luopunut. Kaikki tahtoi hän tehdä yksin, kaikki yksin, — työtä, työtä tahtoi hän tehdä, kunnes oli väsynyt kuin koira.
Kellojen juhlallisesti kajahdellessa piteli hän korviansa. Hän ei voinut kuulla niitä. Sotavihkiäiset olisi hänen Gustavinsakin voinut saada; kun halusi, olivat ne niin nopeasti saatavissa. Voi toki, hänen Gustavinsa, hänen poikaparkansa! Yhä lujemmin puristi hän kätensä korviaan vasten, mutta hän kuuli kumminkin tuon juhlallisen soiton.