Hän laskeutui kellariin ja hyöriskeli siellä perunoittensa, talvinauristensa ja kaalikupujensa kimpussa niin uutterasti että hiki valui. Kellari oli pimeä ja syvä, kadulle johtava luukku oli tukittu oljilla, kellonsoitto oli jo aikoja lakannut, mutta se soi yhä vielä hänen korvissansa. Kuinkahan mahtoikaan tuo Hieselhahnin tyttö voida? Tyttö ei ollut tullut häntä tervehtimään, vaikka hän oli pyytänyt käymään. No, olkoon sitten tulematta!

Nyt oli poikanen jo vuoden vanha — Gustavin poika! Kuinka hän mahtoikaan tulla toimeen lapsinensa? Kaikki oli nyt niin kallista, jokaisen täytyi rukoilla: 'Anna meille tänään meidän jokapäiväinen leipämme', eikä sittenkään tullut kylläiseksi siitä, mitä jaettiin leipäkorteilla, jotka nyt olivat olleet jo vuoden ajan käytännössä. Lihan saanti oli marraskuusta saakka ollut vähissä, — varmaankin kärsi Hieselhahnin tyttö puutetta. Ah, jos hän sentään olisi sallinut Gustavin mennä hänen kanssaan naimisiin! Silloin ei Gustav olisi eronnut vihoissaan äidistänsä. Silloin ei hänen ajatustensa tarvitsisi tällä tavoin harhailla kaukaisuudessa — kuin eksyneet lampaat. Oi tuota soittoa, tuota soittoa! Se teki hänet aivan hulluksi! Aivan hänen sisimpäänsä se tunki.

Syvässä pimeässä kellarissaan polvistui Krügerin leski perunavarastollensa. Ummehtuneen valottomuuden keskeltä kohotti hän kätensä apua anoen Jumalan puoleen. Mutta tämä ei kääntänyt katsettansa syvään kellariin. Ei, toistamiseen ei hän enää mennyt Hieselhahnin tytön luo. Tämän oli nyt tultava hänen luoksensa, se oli oikein ja kohtuullista!

Yhä lujemmin puristi Krügerin rouva kätensä ristiin, hän taisteli kellonsointia vastaan, joka saattoi hänet suunniltaan! Hän taisteli omaa itseänsä vastaan: "Mitä minun on tekeminen? Jumalani, oi Jumalani!" — — —

Toisenkin samassa talossa asuvan henkilön mieltä järkytti tuo kellonsoitto. Rouva Rossi tiesi, että se oli hääsoittoa; Heinz Bertholdi oli kertonut hänelle veljestänsä ja tämän onnesta. Melkein epäröiden oli hän siitä puhunut, ja se oli käynyt niin vaivaloisen hitaasti, kuin olisi hän mieluummin ollut siitä puhumatta, ja kuitenkin niin, kuin ei hän saisi kylläänsä tästä puheenaineesta, koska hänen oman mielensä täyttivät samanlaiset toivomukset.

Anna Mariaan nähden pysyi vanhempi Bertholdi täysin välinpitämättömänä, mutta hän oli kateellinen nuoremmalle veljelleen siitä, että tällä oli ollut rohkeutta käydä käsiksi onneen. Ja mitäpä siitä, jos onni olisikin lyhytaikaista! Heinz oli ainoa, joka täysin käsitti ja hyväksyi Rudolfin menettelyn. Miksikä äiti oli siitä pahoillaan? Olihan veli niin oikeassa, — hän nautti nykyhetkestä, huomisesta huolimatta. Siihen hänellä oli täysi oikeus. Niin tuli sen tehdä, joka oli sodassa. Jokaisella ei tosin ollut siihen tilaisuutta, ja se seikka, ettei Heinz itse voinut niin tehdä, masensi syvästi hänen mieltänsä. Hänen lomansa oli lopussa, häiden jälkeisenä päivänä oli hänen palattava rykmenttiinsä.

* * * * *

Ensi kohtaamisensa ja lystikkään kaniinimetsästyksen jälkeen olivat he joka päivä jutelleet keskenänsä. Nuori mies oli käynyt tervehdyksellä rouva Rossin luona, ja kenraalitar, joka oli sattunut olemaan tyttärensä luona, oli ystävällisesti pyytänyt häntä käymään hänenkin luonansa. Rouva von Voigt iloitsi nähdessään tyttäressään jälleen elonmerkkejä. Mykkänä ja välinpitämättömänä oli Lili istuskellut viikkomääriä asunnossaan, — nyt kävi hän hiukan vilkkaammaksi. Äiti oli luutnantti Bertholdille kiitollinen siitä. "Mutta älkää puhuko paljon sodasta", pyysi hän, kun Bertholdi oli hänen luonaan teellä eikä Lili ollut vielä saapunut, "pelkään, että se järkyttäisi liiaksi tyttäreni mieltä. Te tiedätte, että hän on kovia kokenut." Nuori upseeri kumarsi: "Voitte olla aivan levollinen. Minä en puhu mielelläni sodasta. Mitä siellä kokee, siitä vaikenee mieluimmin."

Niinpä he eivät olleet koskaan puhuneet siitä, mikä kauhuineen vaaniskeli niin lähellä. He olivat yhdessä käyneet kävelemässä, Bertholdin oli onnistunut houkutella nuori rouva ulkosalle. Joskin oli talvi, olivat päivät kumminkin kauniita. Ei ollut kylmä, aurinko osoitti äkkiä jälleen voimaa, päivällisaikoina voi unohtaa, että oli vielä tammikuu. Pähkinäpensaat olivat jo puhjenneet kukkaan, ja läheisen metsän tummanvihreät männyt tuoksuivat, — eivät kuten kesällä, kun pihkaisesta rungosta tipahtelee kuumaa sulotuoksua, niinkuin palavasta uhrikynttilästä, — nyt oli lemu vienompaa, mutta täynnä uhkuvaa voimaa.

Kävelyretket virkistivät nuorta rouvaa. Hän oli vieraantunut kotimaansa metsästä, mutta vaikkakin se oli karua, viehätti se häntä nyt.