Rudolfin hääpäivän aattona olivat he viimeisen kerran kävelemässä yhdessä. Seuraavana päivänähän Heinzillä ei ollut siihen aikaa, ja sitten, — no, sitä ei Heinz vielä tahtonut ajatella. Hänen, katseensa hyväili tuota rakastettua olentoa, joka kevyesti asteli hänen edellänsä. Jospa hän edes saisi sanoa hänelle, että rakasti häntä. Mutta saiko hän tehdä sen? Olihan rouva Rossi puettu syvään suruun. Kuinka Heinz vihasikaan tuota italialaista! Nuoren upseerin askeleissa oli kiukkua, ne tallasivat allensa metsän sammalpeitettä. Petollinen vihollinen oli tuo nuori upseeri hänelle vielä nytkin, oltuaan jo kauan kuolleena. Oi tuota naista, tuota naista! Muista naisista ei hän enää tiennyt koko avarassa maailmassa. Heinz kulki aivan Lilin jäljissä, ja kun tuuli liehautti noita mustia pukimia, niin että ne koskettivat Heinziä, tuntui se hänestä autuaalliselta.
Vaieten kulkivat he kapeata metsäpolkua, jota olivat käyskennelleet melkein joka päivä, alas järveä kohden. He pitivät tästä yksinäisestä polusta, jolla ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, väliin vain metsävuohen, joka ei lähtenyt pakosalle. Kanuunain paukkuessa, veren vuotaessa ja tuskanhuutojen kajahdellessa toisaalla, valitusten täyttäessä pahuuden ja parjausten maailman, olivat he vaeltaneet täällä syvimmässä rauhassa, — kuin autuaat henget, jotka ovat unohtaneet menneisyyden.
Tunsikohan Lili, että Heinz rakasti häntä? Nuoren rouvan katse oli levollinen, yhä vieläkin hiukan alakuloinen, yksin hänen hymyillessäänkin, — oli kuin jokin verho olisi varjostanut noita ihania silmiä. Jonkunmoisella kateudella vertasi rakastavainen mies veljensä morsianta tähän naiseen, — Lili miellyttäisi epäilemättä hänen äitiänsä. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mitä Lili ajatteli hänestä! Hän piti kyllä hänen seurastansa, sen hän tunsi, mutta tunsiko Lili muutakin häntä kohtaan? Tuollainen nuori nainen, — eihän hän toki voinut aikoa kieltäytyä kaikesta elämänilosta? Ei hän ollut enää tuollaisen nunnan näköinen, kuin Heinzin nähdessä hänet ensi kerran Krügerin puutarhassa. Mustaa huntua ei hänellä ollut tänään, — eikö hän ollut aivan tyttömäisen näköinen pienine karvalakkeineen? Heinz asteli hänen jälkeensä ja kuumeiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä; huominen päivä menisi hukkaan, silloin ei hän voisi käyskennellä täällä hänen kanssaan, ja ylihuomenna — taivaan Jumala, ylihuomenna olisi hän tähän aikaan jo kaukana täältä! Heinzin valtasi äkillinen pelästys, hän puri hampaansa yhteen.
He seisoivat järven rannalla. Se oli kuin silmä, joka kätkee salaisuuden. Aivan tutkimaton! Pilviä oli kohonnut taivaalle, sieltä ei langennut mitään valoa tuonne alas, se kuvasti ainoastaan rinteiden tummia mäntyryhmiä. Vesi, joka eilen oli hymyillyt auringonhohteessa, oli tänään kuin vienoon suruun verhottu. Leski seisoi aivan veden reunassa; tuo synkkä lammikko melkein huuhteli hänen jalkaansa. Hän oli ottanut lakin päästään ja antoi rantatuulen puhallella ohimoilleen. Nyt voi nähdä rypyt, jotka raskaat ajatukset olivat uurtaneet hänen otsaansa. Hänen suupielensä olivat vetääntyneet hieman alaspäin, hän näytti haikean alakuloiselta.
"Onko teistä ikävää, että minä lähden — jo ylihuomenna?" kysyi Heinz hiljaa. Hän ei voinut enää hillitä itseänsä; se hänen ainakin täytyi saada tietää.
Lili nyökkäsi. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän käännähti lähteäksensä, ikäänkuin olisi tuntenut arkuutta.
Nopeammin kuin olivat tulleet, palasivat he takaisin. Lili riensi aina edellä. Kun he saapuivat Krügerin talon edustalle, ojensi hän kätensä suudeltavaksi.
"Tapaanko teitä vielä tänään?" Heinzin silmissä kuvastui rukous.
"En ole tänään kotona."
Heinz tunsi, ettei hän puhunut totta, ja se rohkaisi hänen mieltänsä. "Sitten tulen minä huomenna sanomaan jäähyväiset, vaikka onkin veljeni häät. Löydän kyllä sopivan hetken — illan suussa." Hän luuli tuntevansa vienoa vavistusta kädessä, jota yhä vielä piti kädessänsä. "Siis huomiseen!" — — —