Nuori leski oli viettänyt unettoman yön, — unettomimman monesta unettomasta. Joka neljännestunti hän kuuli kirkontornin suuren kellon lyövän — räikeästi, koleasti. Se tuotti suorastaan tuskaa. Hän heittelihe patjojensa keskellä ja istui sitten pystyssä, nojaten kyynärpäänsä korkealle kohotettuihin polviinsa, pakottava pää käsien välissä. Akkunain eteen vedettyjen uudinten välitse tunki viimeinen kuunsäde sisään, ja se leikitteli värähdellen ja omituisia, vaihtuvia valokuvioita muodostellen hänen miehensä kuvan pinnalla. Tuo kuva riippui seinällä vastapäätä hänen vuodettansa. Hänen äitinsä oli antanut suurentaa sen valokuvasta — se oli ollut äidin ainoa joululahja hänelle, Lili ei ollut halunnut mitään muuta — ja nyt?!
Hän kohotti päänsä käsiensä välistä ja tuijotti tuskaisesti valaistuun kuvaan. Hän voi nähdä sen täysin selvästi: nuo kauniit, parrattomat kasvot, uljaasti päähän asetetun lakin ja alakuloiset silmät — eivätkö ne nyt katsoneet häntä rajattoman surullisesti? Ei, hänestä näytti vain siltä; erityisen syvästi ei tavallisesti mikään vaikuttanut tuon nuoren upseerin mieleen. Mutta tänään — tänään — oi, hyvä Jumala, eivätkö nuo silmät katsoneet häneen nuhtelevasti, tylyn uhkaavasti?! 'Joko olet unohtanut?' Ääni tunki hänen luoksensa: 'Niin pian jo?'
Hän vavahti. Häntä rupesi palelemaan. Voi sinua mies-parkaa! Hän tervehti hänen kuvaansa tuskallisella nyökkäyksellä: ei, ei, ei hän ollut häntä unohtanut! Joka päivä, joka hetki näki hän edessänsä hänen hautansa Monte Pianon vieressä — kallionlohkareiden keskellä puuristeineen, jonka hänen sotamiehensä olivat veistäneet. Hän kuuli vuorituulen kulkevan suhisten sen ylitse, laviinien jylisevän sen ympärillä, — hänestä oli, kuin voisi hänen miehensä tuntea vilua haudassansa. Mutta mitä taisi hän sille, että oli vielä nuori, — että hän mielessänsä tunsi ikävöimistä, — eikä ainoastaan siihen, mitä oli ollut?
Hän ojensi kätensä rukoilevasti seinällä riippuvaa kuvaa kohden: 'Mies-parkani, en unohda sinua koskaan. Mutta on raskasta olla yksin ja jäädä yksin olemaankin, kaksinverroin raskaampaa kun tietää, kuinka ihanaa elämä voi olla kahden!' Mutta voisiko nyt vielä olla niin ihanaa, voisiko elämä tulla niin ihanaksi toisen kanssa? Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen: hän oli saksalainen nainen, — ja sinä hän aina oli pysynyt. Sen hän oli tuntenut sodan ensi päivästä saakka. Kuinka hän olikaan kärsinyt miehensä innostuksesta! Italialle, rakkaalle Italiallensa oli tämä tahtonut uhrata ruumiinsa ja henkensä. Hänen rakkautensa omaan isänmaahansa oli lahjoittanut hänen vaimonsa takaisin tämän isänmaalle. Nyt ymmärsi Lili häntä niin hyvin, nyt ei hän enää tuntenut mielenkarvautta siitä, että hän oli asettanut Italiansa kaiken muun edelle: se oli ollut hänen velvollisuutensa, kaksin verroin siksi että hän oli upseeri. Mutta siitä oli sittenkin syntynyt ammottava kuilu heidän välillensä, se erotti heidät auttamattomammin toisistaan kuin jyrkin vuorenhalkeama, kuin pohjattomin gletsherin railo. Hän oli menettänyt miehensä jo aikoja ennen hänen kuolemaansa.
Yksin valvova nainen huokaisi syvään ja heitti jyrkällä liikkeellä taapäin tukkansa, joka yksinäisinä suortuvina valui pitkänä ja raskaana hänen kumartuneesta päästään alas kasvoille ja käsille. Nyt oli seinäkin pimeä, kuunsäde oli sammunut.
Ja äkkiä katosi hänen sisäisenkin katseensa edestä hänen miehensä kuva — hän ei nähnyt enää edessään italialaista upseeria, vaan öisestä pimeydestä tuli esiin saksalainen univormu, saksalaiset miehenkasvot katsoivat häntä rakastavaisina.
"Ei, ei!" Oliko hän huutanut sen ääneen? Hänen oma äänensä pelästytti häntä. Kauhuissaan omasta itsestänsä piilotti hän päänsä patjaan: oliko hän niin uskoton, niin kunniaton, niin arvonsa unohtanut, että hän nyt jo, jo näin pian, ajatteli toista? Kiihkeän häpeäntunteen valloissa hän vaikeroi ja ponnisti vastaan: ei, ei voinut olla niin!
* * * * *
Illan suussa oli luutnantti Bertholdi sanonut tulevansa jäähyväisille. Koko päivän olivat hänen ajatuksensa olleet kohdistetut tuohon iltaan.
Ajan vakavuudesta huolimatta tarjottiin Bertholdin talossa iloinen hääateria. Tämä tapahtui huolimatta Hedwig Bertholdin mielentilasta, joka saattoi hänet koko ajan pusertelemaan ja nyppimään palloksi rypistelemäänsä nenäliinaa. Ei hän tuntenut enää tuskaa siitä, että hänen täytyi antaa pois nuorimpansa, ei siitäkään, että hänen vanhempi poikansa oli jättävä hänet seuraavana päivänä, hän tunsi vain tuskallisen epätietoisuuden tuottamaa levottomuutta. Hänen ympärillään ja edessään tuntui kaikki aaltoilevan sumunharmaana, utuisen epämääräisenä. Oliko vielä tulevaisuutta olemassa, vai eikö sitä ollut? Perin väsyneeksi hän tunsi itsensä. Niin monta tuntia, päivää, viikkoa, kuukautta sanomattoman kiihkeän toivon vallassa! Kuinkahan mahtoikaan niiden mieli olla, joilla ei enää ollut toivomisen varaa?! Hänen ajatuksensa liitelivät tiehensä tästä koristetusta pöydästä, harhailivat sumunharmaassa aallokossa ja palasivat sitten kumminkin tänne takaisin. Hänen miehensä katse, joka oli häneen kiintynyt ja tuon tuostakin antoi hänelle salaisen vihjauksen, kutsui ne takaisin.