Toinen äiti ei myöskään ollut erikoisen hilpeä. Rouva von Lossbergin ajatukset olivat hänen miesvainajansa luona. Hän olisi varmaankin ollut onnellinen tietäessään tyttärensä joutuneen tällaiseen ympäristöön. Mutta olikohan Anna Maria myöskin tervetullut tänne? Äidillä oli tunne, että vanhemmat olivat panneet vastaan. Ei tosin ollut lausuttu ainoatakaan siihen suuntaan käyvää sanaa. Hedwig Bertholdilla ei ollut ylimalkaan ollut juuri mitään sanottavaa entiselle nuoruudenystävättärellensä, — sydämellistä tunnelmaa ei ollut saatu syntymään. Hän sääli tuota surupukuista rouvaa, mutta mitä sille taisi, että oli ehtinyt vieraantua toisistansa — niin perinpohjin, kuin ei ikinä olisi toisiaan tuntenutkaan.
Vallan erilaisissa oloissa elivätkin nuo molemmat. Tässä tämä kaikin mukavuuksin varustettu huvila, jossa oli kattovalaistus, palmuhuone kukkivine kasveineen, öljymaalauksia, kallisarvoisia mattoja ja huonekaluja ja jossa kaikkialla ilmeni varallisuuden kasvattamaa aistikkuutta. Mitä täällä tiedettiin rahahuolista ja ponnistuksista saada varat riittämään vähänkin säädynmukaiseen elintapaan! Täällä olivat kaapit täynnä pito- ja pesuvaatteita, ruokapöydässä hohti hopea ja hieno porsliini, täällä pidettiin luonnollisena asiana, että ateria oli aina runsas ja hyvä.
Kaikki tämä lisäsi yhä köyhän majurin lesken mielenahdistusta.
Hän istui hiljaa ja vaatimatonna viheliäisissä mustissa silkkipukimissaan hääpöydän ääressä, joka oli koristettu kristallein ja hennon vihannan keskellä upeilevin valkoisin kukin. Tyttärensä kunniaksi oli hän tänään pannut kaulaansa Lossbergien sukukoristeen, hienon rautaisen rengasketjun, joka oli kuin mustista hiuksista punottu, ja jossa riippui suuri kellutin — kruunu ja vaakuna —, kaikki tyyni ihmeellisen tarkkaa jäljennöstä kultakoristeesta, jonka majurin isoisän äiti vapaussotien aikana oli uhrannut isänmaalle. Talonisäntä kilisytti moneen kertaan laseja hänen kanssaan: "Poikienne malja!" Rouva kiitti ja joi aivan pienen kulauksen samppanjaa, joka jo oli lakannut kuohumasta. Hän oli antanut lasinsa seista liian kauan, hän oli tottumaton juomaan samppanjaa eikä hän pitänytkään siitä, — hänestä sillä oli karvas maku.
Sen paremmalta maistui se kadeteista. Herra Bertholdi huvittelihe täyttämällä hyvin uutterasti molempain nuorten Lossbergien lasit. Silloin kumarsivat he kohteliaasti, lyöden tuolin alla kantansa yhteen: "Kiitän nöyrimmästi!" Käytökseltään olivat nuo molemmat jo täysiä luutnantteja, ja kumminkin kuvastivat heidän pyöreät kasvonsa lapsellisen viatonta onnellisuutta. Mitä sanoisivatkaan toverit! Samppanjaa olivat he juoneet — oikeata ranskalaista samppanjaa! Reippaasti nousi Ewald paikaltaan ja kohotti lasinsa: "Eläköön herra kapteeni, kunnioitettu isäntämme ja appemme! Eläköön!" Ja "Eläköön! Eläköön!" huusi myöskin Egon kimeällä lapsenäänellään.
Tuskallisesti silmäili majuritar poikasiansa: eivätköhän he juoneet liiaksi? Bertholdi lohdutti häntä nauraen: jos niin olisikin, niin voisivathan he vielä huomenna nukkua päänsä selviksi. Hänelle tuottivat huvia nuo poikaset, joista voi huomata, kuinka hauskaa heidän oli. Hän keskusteli heidän kanssaan, ja he kävivät vähitellen niin iloisiksi, että hänen täytyi sanoa: "No, mutta poikaset!" — Hän ei huomannut, ettei oikeastaan kukaan muu puhunut kuin hän ja kadetit.
Morsiuspari kuiskutteli hiljaa keskenänsä; he eivät nähneet mitään muuta eivätkä ketään muita kuin toisensa. Rudolfin silmät loistivat: heti nousisi Anna Maria pöydästä, riisuisi yltään morsiustamineet, pukeutuisi matkaa varten. He aikoivat matkustaa tänä iltana Dresdeniin ja viettää siellä loman loppupäivät.
Heinz Bertholdi odotti kiihkeästi tuota hetkeä: silloin voisi hänkin lähteä. Hän oli ollut koko päivän hyvin kärsimätön. Kuta pitemmälle iltapäivä kului, sen kärsimättömämmäksi hän kävi: eikö vieläkään noustu pöydästä! Sen kiihkeämmin ei sulhokaan voinut odottaa tuota hetkeä. Vihdoinkin! —
Nuori upseeri pujahti talosta ulos. Ihmeellistä, — hänellä oli tänään sama tunne kuin ollessaan ensi tiedusteluretkeltään: sama kiihtymys pisteli hänen suonissansa, mutta sen ohella oli hänen mielensä jääkylmä, tyyni kuin kuolema. Nyt kuten silloinkin oli elämä kysymyksessä. Jäisikö hänelle mitään tulevaisuudentoiveita? Se täytyi hänen saada tietää tänään, tänä eronhetkenä.
Ei hän ollut suotta viettänyt unetonta yötä, muistellen Lilin jokaista ilmettä, punniten jokaista hänen sanaansa, tehden johtopäätöksiä hänen viattomimmastakin lausunnostaan. Lili ei ollut suonut hänelle ainoatakaan katsetta, joka olisi ilmaissut muuta kuin viatonta ystävyyttä, hän ei ollut luvannut hänelle mitään, ei tavalla eikä toisella. Ja kumminkin tuntui Heinzistä siltä, että hän oli oikeutettu tekemään ratkaisevan kysymyksen.